Honeymoon tämän kaupungin (ja miehen) kanssa on ohi, arki on koittanut...

En ole löytänyt täällä vielä oikein paikkaani, minulla ei ole ketään muita tuttuja kuin mieheni ja ystäväni monen vuoden takaa, ei minkäänlaisia verkostoja, hoitokontaktia, töitä tai harrastuksia. Seurakuntaan sisälle pääseminenkin tuntuu mahdottomalta. Pitäisi aina olla itse niin aktiivinen! Entä kun ei jaksa? Sitten jää yksin...

... vaikkei ihan sentään. Koska onhan minulla aviomies. Vähän on tässä pänninyt, kun minun piti muuttaa miehen kotiseudulle, vaikka hän ei pidä yhteyttä sukulaisiinsa (eikä halua pitää), kun taas minulla on läheiset välit omaan sukuuni Savossa. Nyt emme voi nähdä kovinkaan usein... :(

Toisinaan tuntuu niiiin tyhjältä elämä täällä, mutta toisaalta taas pidän tästä kaupungista, vaikkei sillä mitään kummoista tarjottavaa minulle ole ollutkaan... Pitänee olla vain kärsivällinen. Tässä oli häärumba, paikoilleen asettuminen, yhteiseloon totuttelu... On kulunu vasta kolme kuukautta, neljäs menossa. Täytyy antaa aikaa sopeutumiselle.

En olisi ikinä arvannut miten raskasta avioliiton alkuaika on. Sitä kuvittelee että kaikki on silloin niin ihanaa kun ollaan vastanaineita! Eipä ainakaan meillä ole näin. Sitäkään en olisi osannut arvata, miten vaikealta puolison masennus tuntuu. Olen pitänyt itseäni aina "rikkinäisten ystävänä", hyvänä kuuntelijana ja empaattisena ja kai olenkin sitä tiettyyn pisteeseen asti... mutta kun on koko ajan masentuneen ihmisen rinnalla, jossain vaiheessa tulee mitta täyteen. Ei vain jaksaisi tukea toista koko ajan koska omakin jaksaminen on kortilla. Olen ollut viikkotolkulla alakuloinen ja haluton... sitten vielä kannan toisen murheita omieni lisäksi :( Jospa pian alkaisi helpottaa, koska en tiedä miten kauan kestän tätä enää.