Viime viikot - ja kuukaudet jopa! - ovat olleet sekavia, enkä ole tiennyt mitä oikeastaan haluan. Vuoroin olen surrut avioliittomme tilaa ja ikävöinyt yhdessä rakentamaamme elämää, vuoroin tuntenut vihaakin miestä kohtaan, sitä sen itsekkyyttä ja julmuutta kohtaan! En ihan varmaksi tiedä, koska oikeastaan lakkasin rakastamasta miestäni... Ehkä ensimmäisen riidan jälkeen? Ei, oli se myöhemmin.
Alussa mä säikähdin sitä sen raivoamista ja itkin vain, pettyneenä ja loukattuna. Mutta sitten mun mitta tuli täyteen ja aloin tapella vastaan. En halunnut enää alistua pelkäämään ja suremaan, halusin saada oman ääneni kuuluviin. Koska avioliitossa on kaksi osapuolta. Kaksi tasa-arvoista kumppania. En ole mieheni omaisuutta! Hän ei ole minun uusi isäni. Olen aikuinen! Päätän elämästäni itse! ENKÄ HALUA ENÄÄ OLLA MIEHENI KÄSKYTETTÄVÄNÄ! En koskaan mieheni mielialojen pompoteltavana.
Heh, nää kuvat on aika random.
Minulla on naamari päällä enemmän tai vähemmän aina kun olen kotini ulkopuolella. Se, että naamari pitäisi kotonakin olla päällä, tuntuu mahdottomalta. En jaksa. En enää. Mieheni yksinkertaisesti ei rakasta minua tällaisenaan... Mulle on aina ollut tärkeintä ystävissäkin se, että heidän kanssaan voin vapautuneesti olla juuri tällainen kuin olen, että he hyväksyvät minut tällaisenaan eivätkä vaadi mua muuttumaan. Samaa tietenkin odotan mieheltäni...
Mä olen puhelias. Mä olen höpsö. Mä olen tempperamenttinen! Tunteileva, impulsiivinen. Enkä mä muuksi muutu. Liian monen ihmisen takia olen yrittänyt muuttaa itseäni ja aina se ennemmin tai myöhemmin epäonnistuu. Ihmiset on mitä on... Me emme voi muuttaa heitä eikä meidän kuulukaan voida.
Ehkä vähän sekava teksti? Olen väsynyt... Öitä:)



Ei kommentteja:
Lähetä kommentti