Nyt se on sitten virallista että aloitan harjoittelun/työhönvalmennuksen kahden viikon päästä. Kävin eilen haastattelussa, kävelin 9 kilometriä pakkasessa aamulla vaihtaakseni muutaman sanan puljun pomon kanssa. Tuloksena kipeä kroppa (jep, koko kroppa) ja flunssa. Nooh, on aika sairastaa...

Jotenkin tuntui pitkästä aikaa siltä että täytyy kirjoittaa ajatuksia tekstimuotoon. Viime aikoina on sattunut yhtä jos toista pientä ikävää, joka on paisunut kärpäsestä härkäsestä huonon vointini takia. Miksi sitten olen palautumassa työelämään? Huono vointini on ollut väliaikaista ja tapahtumista johtuvaa, ei esim kemiallista tms. Harjoitteluun meno ja sieltä tulevat positiiviset kokemukset (se on todella todella matalan kynnyksen paikka) vain vahvistavat ja saavat ajatukset toisaalle.

Olen väsynyt elämään, joka on täynnä ihmissuhdedraamaa. Työharjoittelu tuo siihen mukavaa vaihtelua.

Perheeni on niin täynnä hankalia, traumatisoituneita ja kieroon kasvaneita yksilöitä että on vaan hyvä että en tällä hetkellä seurustele. Huono parisuhde tästä vain puuttuisi - ja ihan vastahan minulla oli sellainen! Haluan odottaa sitä oikeaa. Se "oikea" on jokaiselle olemassa, siis Jumalan suunnittelema ja tarkoittama puolisko. Uskoni tuohon on vain vahvistunut kokemusteni myötä.

Uskoin ihastuksen ja rakkauden huumassa J:n olevan se oikea. Uskoin siihen varmaan 200-prosenttisesti. Huvittaa vaan näin jälkeenpäin. Olin niin varma, ettei Jumala vain testaa minua n. 27 vuoden odottelun jälkeen... Koska varmaan koko ikäni olen pienestä asti halunnut eniten vain sitä puoliskoa. Hupaisaa! Jotkuthan saattavat odottaa 50 vuottakin.

Anyways, olen tällä hetkellä tyytyväinen elämääni tällaisenaan...