Pohdiskeluja

Talvi on taas taittunut kevääksi... Miten nopeasti aika meneekään! Tuntuu että ihan vasta oli syksy. Kasvettuani aikuiseksi minusta oli ahdistavaa ja pelottavaa miten aika joka vuosi tuntui menevän nopeammin ja nopeammin... Siihenkin on tottunut. Kaikkeen tottuu.

Elämäni on mennyt samoilla uomillaan, mutta jotain uuttakin on tapahtunut kuitenkin. Yksityinen terapia on tuntunut hyvältä, on pureuduttu ongelmakohtiin ja traumoihin intensiivisen tarkasti. Välillä tuntuu että vanhat haavat vain aukeavat ja sattuu, mutta kipu hellittää ajan kuluessa, yllättävän nopeastikin. Alan oppia tuntemaan itseäni yhä paremmin ja itsensä tunteminen taas tekee vahvemmaksi. On helpompaa hyväksyä asiat jotka ymmärtää.

Viime yönä näin painajaista joka tuntui koko yön pituiselta. Heräilin useasti ja pari kertaa ynähtelyyni. Painajainen käsitteli erästä lähintä ystävyyssuhdettani. Selvästi pelkään sen ystävän menettämistä. Siinä hän alkoi vähitellen lipua kauemmaksi musta, jätti kertomatta asioita ja lopulta ei kertonut mitään. Hän sanoi minua itsekkääksi ja huonoksi ystäväksi. Sen muistan selvimmin. Olin unessa järkyttynyt, surullinen ja epätoivoinen.

Miksi näin noin voimakastunteisen painajaisen kyseisestä ystävästä? Olen viime aikoina alkanut olla hänestä yhä mustasukkaisempi. On jotenkin kauheaa huomata miten mustasukkainen ja omistushaluinen ihminen olenkaan. Toisaalta olen menettänyt jo 3 parasta ystävää elämäni aikana sillä tavalla että he vain irrottautuivat minusta. Mieleeni on jotenkin iskostunut että minussa on jotain vikaa, olen jollakin tapaa ystäväksi kelpaamaton. Ajan ihmiset luotani pois. Tässäpä aihe siis seuraavalle terapiakäynnille.

Kerroin vähän unestani kyseiselle ystävälleni ja hän lohdutti minua että haluaa olla ystäväni. Luultavasti pelkoni tosiaankin ovat aivan turhia...