Helpotti kyllä tuo viime kertainen vuodatus oloa. Pitäisi ahkerammin kirjoittaa blogia tai päiväkirjaa taas, koska kirjoittaminen on minulle paras kanava purkaa pahaa oloa. Auttoi myös kun kävin sielunhoidossa seurakunnallamme sekä terapiassa... Sitä haluaisi että ongelmistaan voisi kertoa omille vanhemmilleen ja heidän kuuluisikin lohduttaa ja tukea lastaan. Mutta lohdutus vieraammaltakin ihmiseltä on arvokasta, apua on nyt saatu. Olo on paljon kevyempi ja voin taas hengittää vähän vapaammin. Vielä on kuitenkin paljon matkaa... Ja edelleen olen sitä mieltä että on parasta olla näkemättä isän kanssa, mutta yritän kuitenkin antaa anteeksi ja olla kantamatta kaunaa koska sellainen vain sitoo ja myrkyttää mieltä.

Sielunhoitaja kysyi, mitä haluan siltä tapaamiselta. Mietin hetken... Kai minä vain halusin kertoa kaikki jollekin ja saada kuulla jotain positiivista, lohdutusta ja kannustusta. Että en ole läpimätä ja kelpaamaton. Minun tarvitsi kuulla uudestaan se että kelpaan myös Jumalalle, koska sitä on ollut taas niin vaikea uskoa. Olen tuntenut itseni niin riittämättömäksi ja kaikin tavoin epäonnistuneeksi viime aikoina. Mutta tästä on tie vain ylöspäin! I can feel it already :) Kyllä se elämä vielä iloksi muuttuu...