Minusta on typerää, että velvollisuudentunnosta täytyisi pitää yllä suhteita joihinkin, vaikka selvästi huomaa että tyypit ei tule toimeen yhtään tai ovat vaan niin erilaisia, ettei heillä ole mitään yhteistä. Raivostuttavaa! Joka hemmetin kerta kun näen erästä sukulaista hän maireasti hymyillen muistuttelee, että koska olemme sukua meidän pitäisi nähdä enemmän. Piilopainostusta havaittavissa! Yhdessä Muumi-romaanissa oli hauskasti tästä esimerkki. Vilijaana-parka joka vuosi velvollisuudentunnosta kutsui ikävän enonsa vaimoineen luokseen, eivätkä nämä koskaan tulleet. Muumipeikko ja Niiskuneiti siihen että "mitäpä jos alat kutsumaan sellaisia joiden seurassa on hauskaa". Go muumit!
Silläkin riskillä että tietyt sukulaiset pitävät minua epäkohteliaana paskiaisena en aio velvollisuudentunnosta nähdä heitä yhtään enempää kuin täytyy. En mitenkään tarkoita että inhoaisin heitä tms, koska en inhoa ketään ja blaablaa, mutta me vain emme ole yhtään samalla aaltopituudella. Joskus tuntuu että he ovat sadan vuoden päästä aikamatkanneet luoksemme. Meillä vain ei ole yhteistä emmekä ns. puhukaan oikein samaa kieltä. Ja sellaisessa seurassa minun on ainakin hyvin vaikeaa olla oma itseni... ja se taas sitten masentaa. Eli ei kiitos. I'd rather be alone.
2 aukeamaa yhdestä leikekirjastani...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti