Thinsposta ja ihmissuhteista

Minä olen sellainen ihminen, että minulla on tapa läheisilleni kiukutella jos minulla on paha olla. Tai en tiedä ovatko kaikki sellaisia, ehkäpä, enemmän tai vähemmän... Minä kiukuttelen ihan liikaa ja koettelen toisten hermoja. Nyt muistelen jo viime viikon reissua ihan lämmöllä. Olisin varmaan nauttinut olostani jos olisin voinut paremmin. Ei se kiukuttelu niistä ihmisistä tosiaan johtunut... Kun vaan läheisetkin ymmärtäisivät paremmin ihmispsyykettä, syitä ja seurauksia.

Viime päivinä oloni on laskenut tasaisesta vähän miinukselle. Tai sehän alkoi jo vanhempien luona... Ehkä lähestyvä syksy saa olon surulliseksi, kesä taas ohi ja pitkä talvi edessä... :( Tai jos mieltä nakertaa salaisesti taas laihdutus.

Suhtaudun ristiriitaisesti thinspoon. Tiedän että thinspo on ihan älytöntä ja liiallinen laihuuden ihannointi (jotkut ihailevat jopa ANOREKSIAA) sairaalloista ja vaurioittavaa, mutta silti en oikein voi täysin pysyä siitä erossakaan, kun en muuten saa pudotettua painoa niin hyvin. Se todellakin motivoi! Minun täytyy opetella terveellistä ruokavaliota, liikkua enemmän ja pudottaa 2-4kg vähintään... En tiedä onko se sitten tulella leikkimistä jos katselee ja seuraa thinspoblogeja mutta katsotaan. Jos se pysyy hallinnassa se on ok...

Minulla on jatkuvasti epäilyjä kavereita kohtaan. Osa niistä saattaa olla keksittyjä mutta osa on kyllä tosia... On ärsyttävää, kun minä olen aina se joka ottaa yhteyttä ja järjestää tapaamiset. Minua ei ikinä kukaan kysy mihinkään paitsi joihinkin juhliin, joihinka tulee suunnilleen puoli seurakuntaa. Noh.. täytyy rehellisyyden nimissä sanoa että yksi kavereistani (ystävä?) ottaa minuun suht usein oma-aloitteisestikin yhteyttä, mutta siinäkin suhteessa tuntuu että minä olen se omistautuvampi ja kiintyneempi osapuoli. Sitä paitsi hän on ehkä muuttamassa satojen kilometrien päähän pian joten jään sitten yksin. Varmasti masennun... ellen jo opettele olemaan ilman sitä?

Olen miettinyt täytyykö ruveta erkaantumaan siitä. En jotenkin enää luota siihen että se on mua "varten" ja varmasti ystäväni aina. En luota moniinkaan kavereihini, niin monta ihmissuhdetta on kariutunut lyhyen elämäni aikana ja aina toisen aloitteesta. Minä en ole ihminen joka hylkää ystäviään. En kykene sellaiseen! Vaikka se toinen vähän ärsyttäisikin. Minä todella uskon siihen kliseeseen Friendship never ends, opin sen lapsena ja sen pidän. Tietenkin jotkut ystävävyyssuhteet loppuvat elämäntilanteiden muututtua ja osapuolten luonnollisesti kasvettua erilleen. Aikuisuudessa sitä ei luulisi kyllä enää tapahtuvan niin paljon?

Toinen asia joka kavereissani ärsyttää että he eivät koskaan tykkää nukkekuvistani. En liioittele. Kuulostaa äkkiseltään typerältä, että suutun tuosta mutta some on mulle ISO asia elämässä, iso osa harrastuksiani. Ja nukkevalokuvaus on nykyään suunnilleen mun "elämäntyö"! Olen harrastanut nukkejen kuvaamista jo monta vuotta. Harrastan sitä eniten ja olen ulkopuolisten mukaan siinä hyvin kehittynyt, että ei se ei-tykkääminen siitäkään johdu että kuvat olisivat paskoja. Jos kaverit eivät koskaan pidä töistäni, jos he eivät kannusta siinä ja arvosta töitäni, kuinka he voivat aidosti arvostaa minua? En käsitä. En minäkään suhtaudu heidän harrastuksiin että EVVK. Loukkaavaa! Lähimmälle sanoin siitä kerran kauan sitten... Hän kyllä ymmärtää aika hyvin harrastustani. Veli jo osaa arvostaa sitä, vanhemmatkin vähitellen. Miksi siis kaverit eivät voi arvostaa niitä? Edes hitusen? Tuskin ovat edes oikeita kavereita, alkaa tuntua. Kaksi heistä jotenkin ymmärtää ja yrittää ymmärtää, joten tästä päätellen minulla on tasan kaksi kaveria.

Valivali. :D