Words are power

Sanoissa on enemmän voimaa mitä me suomalaiset tajuamme. Ne eivät ole tekoja paljon arvottomampia jos lainkaan. Aina korostetaan sitä miten teot on sanoja painavampia ja blaablaablaa. "Amerikkalaiset puhuu liikaa, tuo on täysin turhaa sanahelinää." Hah...

Rakkauden tunnustus sanoin on tärkeää, vaikka sitä vähätelläänkin Suomessa. Sanat on myös yksi rakkauden viidestä (?) kielestä ja esim. minä kuulun juuri niihin joilla rakkauden kieli on nimenomaan sanat. Siksi on vaurioittavaa, että en ole koskaan kuullut kenenkään suusta, edes vanhempieni, että "rakastan sinua"/"olet rakas" tms. (Kenties alle kouluikäisenä jolloin muisti ei ole vielä ollut niin kehittynyt, mutta ei muuten). Sitä ei itsekään ole oppinut sanomaan, kun lapsesta asti ne sanat ovat vaan olleet täysin poissa elämästä. Siksi tuntuukin syvällä sisimmässä, että ehkä minua ei kukaan tosiaan rakastakaan... Koska minulle sanat ovat tärkeimmät. Enkä ole kuullut niitä koskaan. Järjen tasolla tiedän että vanhemmat rakastavat minua mutta tunteiden tasolla... NOT. En tunne oloani rakastetuksi ja siinä masennuksen suurin joskaan ei ainoa syy. Ei se riitä että joku ihminen on vain olemassa sinua varten jos se ei millään tavalla osoita kiintymystä koskaan.

Mutta niin kuin sanottua, sanoissa on enemmän voimaa mitä tajuamme... Siitä asti kun aloin kirjoittaa ja marmattaa täällä blogissa masennuksestani se on vain kasvanut. (Eli ei johtunut todellakaan vain menkoista!) Ihan kuin kirjoittaminen olisi vain ruokkinut masennusta sen sijaan, että se olisi purkanut sitä. Yritän siis lakata valittamasta. ELÄMÄ ON H*TIN IHANAA!!!!!!!!!!!

Piti surffailla Thranduil-kuvia katsellen ja johan se nauru pääsi kun näin tämän kuvan:

"When you're a hobbit of the group." xD

Illalla menin taas nukkumaan kahdeksalta ja nukuin aamukymmeneen. Minusta on tullut unikeko! Missasin sitten aamutilaisuuden seurakunnassa; siellä olisi kuorokin taas laulamassa. Illalla olo oli niin hirveä, että laitoin viestiä etten luultavasti ole tulossa. Aamulla olo herättyä on kuitenkin aina himpun verran parempi ja suututti kun nukuin pommiin... En olisi halunnut missata sitä tilaisuutta! Nautin laulamisesta ja muutenkin olo srk:ssa olisi tehnyt vain hyvää. Mutta no can do. Minua ei ole luotu aamuja varten. Minä nukun aamuisin. Huolettaa vaan niin että onko se kuoronjohtaja todella pettynyt minuun... Ei pitäisi lupautua mihinkään kun ei ikinä voi pitää lupaustaan. Minulla olisi ollut soolokin..! Mutta perjantaina yksi kömmähdyskin sattui (ei minusta johtuvaa) jonka takia jouduin hieman naurunalaiseen asemaan niin eipä toisaalta huvita siellä olla jos taas sattuisi kömmähdyksiä. Sekavaa, juu.

Noh, eipä nyt mitään oikein positiivista irronnut mutta ehkä ensi kerralla! Huomenna on tilipäivä mikä hieman piristää, vaikkei kyllä paljoa, koska se melkein heti menee kanssa (Kelan päätös ei ole vieläkään tullut).