Räjähdysvaara

On kyllä taas ollut sellaista vuoristorataa tämä elämä, että pakko jäsennellä ajatuksiaan kirjoittamalla. Ajatukset tuppaavat vaan eniten tulemaan öiseen aikaan kun pitäisi saada unta... Silloin tulee jos jonkinlaista pohdintaa ja olisi hyvä saada niitä ylös kun sitten tuppaa tulemaan myös oivalluksia. Sitten kun alkaa päivällä kirjoittaa, kaikki tuntuu unohtuneen. Noh, mutta yritetään.

Miehen jatkuvat mielialavaihdokset ovat koetelleet kovasti arkea. Enkä mä itsekään ole mikään viilipytty..! Mäkin osaan kiukutella. Tuntuu vaan että miehen mielialavaihtelut tapahtuvat paaaljon isommassa mittakaavassa. Se on suorastaan apinanraivolla täällä riehunut.

Meillä oli viime viikolla vieraita melkein koko viikon ja mies introverttinä sitä stressasi. No, kun vieraat olivat viimein lähteneet, mies tietenkin purki stressinsä ja pahan olonsa minuun raivoamalla. Sotatila kesti pari vuorokautta... Jospa se on nyt ohi! Mutta tuntuu että elän jatkuvan räjähdysvaaran alla.

Mä en osaa olla hiljaa, jos koen tulleeni väärin kohdelluksi. Jos mulle tehdään vääryytää, mä tappelen vastaan. Ja siitäkös ne sodat sitten syttyy! Kunnes tulee stoppi jommalle kummalle tai kummallekin. Jos osaisin vaieta silloin kun mies raivoaa kuin hullu, säästyisimme monelta, miehen pahantuulisuus menisi nopeammin ohi jne. Hyvä puoli tässä sentään on että hän tajuaa tehneensä väärin, tiedostaa omat ongelmansa yhtä hyvin kuin minunkin ongelmat. Monesti kun sitä tuppaa tiedostamaan vain ne vastapuolen ongelmat... Minäkin tiedostan omani - mutta en osaa ehkä aina niitä myöntää.

Olen löytänyt ihanaa vertaistukea netin kautta tähän kriisitilanteeseen. Helpotti kyllä todella paljon jutella sellaisten naisten kanssa, joilla on ollut sama tilanne avioliitossa! Iso kivi vierähti sydämeltä ja tuntui heti helpommalta katsella vaikeuksia silmiin. Vertaistuki on kullanarvoista joka ongelmassa. Sitä ei aina osannut arvostaakaan mutta nyt kun olen pitkään yksin kamppaillut, osaan arvostaa sitä taas. Todellinen siunaus! Melkein ilosta olen itkenyt kun niin kovasti helpotti.

Olen uhkaillut pahimpien riitojen tiimellyksissä erolla. Pieni osa mua ajatteleekin, onko tämä liitto tosiaan tuomittu, onko ero mahdollinen. En mä sitä silti kuitenkaan oikeasti halua. Ei pidä luovuttaa ennen kuin on kunnolla yritetty! Nyt on tosi vaikeaa mutta varmasti helpottaa jos emme luovuta vaan teemme töitä parisuhteen eteen. Nykyajan ihmiset luovuttavat liian helposti.

Olen nähnyt läheltä, miten todella vaikeasta liitosta sukeutuu sinnikkään yrittämisen (ja Jumalan voiman) avulla onnistunut, onnellinen liitto: vanhempieni liitto. Ympäripyöreästi ottaen arvioisin että 20 ekaa vuotta heillä oli vaikeaa, nyt viimeiset 11 vuotta tuntuu menneen hyvin. He tuskin riitelevät koskaan enää, mitä nyt joskus pientä, inhimillistä kinastelua. Toivon todella että mun ja miehen vaikea taival ei kestä niin kauaa mutta paljon mahdollista että kestääkin... olemme molemmat niin keskeneräisiä ja rikkinäisiä monella saraa :(

Mutta tästä ei ole suunta kuin ylöspäin! Meidän täytyy nyt vain turvata ulkopuoliseen apuun ja ennen kaikkea Jumalan apuun. Ilman uskoa olisimme varmasti tuhoon tuomittu pari, satavarmasti.

"Perhaps the great loves come with tears. " - Marie Antoinette/Sofia Coppola