Mulla tuli mitta täyteen. Tai kiehahti yli, whatever. Räyhäsin eilen pahemmin kuin ikinä koskaan. Sanoin miehelleni pahemmin kuin koskaan kellekään toiselle. Meidän pitäisi rakastaa toisiamme eniten maailmassa, mutta mitä teen? Haukun miehen niin pahasti kuin osaan. Halusin vaan satuttaa sitä niin paljon kuin pystyin, sanoilla. Koska mua sattui.
Mua niin kyllästyttää ja hajottaa etten saa olla omassa kodissani vapautuneesti oma itseni. Aina pitää miettiä sitä toista ja se toinen on vielä tosi räjähdysherkkä. Avioliitto tietenkin on sitä, että otetaan toinen huomioon, mutta JOKU RAJA. En jaksa aina elää sillä tavalla että haistelen, mistä päin tuulee. Jos mulla on paha olo, haluan puhua siitä. Jos mua hatuttaa, haluan päästellä höyryjä ulos. Mutta kun ei! Jos mä ilmaisen mielipahaa, se on valittamista ja vaatimista ja ehdottoman kiellettyä. Mies kyllä itse valittaa ja mäkättää minkä ehtii, mun pitää aina olla korvana kuulolla ja nyökyttelemässä. Mutta jos mulla on asiat huonosti, täytyy pitää suu kiinni nöyrästi, kärsiä hiljaa, koska miestä "ei kiinnosta", mies "ei jaksa".
Joten... Sain tarpeekseni ja viha pääsi valloilleen. Oikeasti toivoin hetken ajan mieheni kuolemaa. Että pääsisin vapaaksi! En tietenkään halua että hän kuolee. Rakkautta yhä on. Ja muutenkin, en järjissä ollessani tietenkään halua kenenkään ihmisen kuolemaa, vihollisenikaan. Sehän on samaa kuin olla murhaaja sydämessään. Mutta eilen hetken ajan minä todella olin murhaaja sydämessäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti