Meidän perheessä ei puhuttu koskaan rakkaudesta. Perisuomalaiseen tapaan hellyydenosoitus oli tosi alkeellista ja sanatonta aina. Sen takia en osaa sanoa "rakastan sinua" miehellenikään. Eipä sillä että hänkään osaisi sitä sanoa... Siksi en tiedä rakastaakokaan.
Minä kyllä rakastan sitä. Kaiken suuttumukseni alla on aina rakkautta ja siksi en voisi lähteä pois. Pitäisi sattua jotain äärimmäistä että rakkauteni kuolisi, koska aito rakkaushan ei kuole helpolla, kuoleneeko lainkaan.
Ihan kauhea olo. Tuntuu että en voi tehdä muuta kuin istua tässä ja ajatella tapahtuneita. Pitäisi nähdä kaveria ja käydä kaupassa mutta miten tässä mitään jaksaa. Olen lamaantunut. Sormet kyllä toimii :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti