Nyt se on sitten virallista että aloitan harjoittelun/työhönvalmennuksen kahden viikon päästä. Kävin eilen haastattelussa, kävelin 9 kilometriä pakkasessa aamulla vaihtaakseni muutaman sanan puljun pomon kanssa. Tuloksena kipeä kroppa (jep, koko kroppa) ja flunssa. Nooh, on aika sairastaa...

Jotenkin tuntui pitkästä aikaa siltä että täytyy kirjoittaa ajatuksia tekstimuotoon. Viime aikoina on sattunut yhtä jos toista pientä ikävää, joka on paisunut kärpäsestä härkäsestä huonon vointini takia. Miksi sitten olen palautumassa työelämään? Huono vointini on ollut väliaikaista ja tapahtumista johtuvaa, ei esim kemiallista tms. Harjoitteluun meno ja sieltä tulevat positiiviset kokemukset (se on todella todella matalan kynnyksen paikka) vain vahvistavat ja saavat ajatukset toisaalle.

Olen väsynyt elämään, joka on täynnä ihmissuhdedraamaa. Työharjoittelu tuo siihen mukavaa vaihtelua.

Perheeni on niin täynnä hankalia, traumatisoituneita ja kieroon kasvaneita yksilöitä että on vaan hyvä että en tällä hetkellä seurustele. Huono parisuhde tästä vain puuttuisi - ja ihan vastahan minulla oli sellainen! Haluan odottaa sitä oikeaa. Se "oikea" on jokaiselle olemassa, siis Jumalan suunnittelema ja tarkoittama puolisko. Uskoni tuohon on vain vahvistunut kokemusteni myötä.

Uskoin ihastuksen ja rakkauden huumassa J:n olevan se oikea. Uskoin siihen varmaan 200-prosenttisesti. Huvittaa vaan näin jälkeenpäin. Olin niin varma, ettei Jumala vain testaa minua n. 27 vuoden odottelun jälkeen... Koska varmaan koko ikäni olen pienestä asti halunnut eniten vain sitä puoliskoa. Hupaisaa! Jotkuthan saattavat odottaa 50 vuottakin.

Anyways, olen tällä hetkellä tyytyväinen elämääni tällaisenaan...

Pohdiskeluja

Talvi on taas taittunut kevääksi... Miten nopeasti aika meneekään! Tuntuu että ihan vasta oli syksy. Kasvettuani aikuiseksi minusta oli ahdistavaa ja pelottavaa miten aika joka vuosi tuntui menevän nopeammin ja nopeammin... Siihenkin on tottunut. Kaikkeen tottuu.

Elämäni on mennyt samoilla uomillaan, mutta jotain uuttakin on tapahtunut kuitenkin. Yksityinen terapia on tuntunut hyvältä, on pureuduttu ongelmakohtiin ja traumoihin intensiivisen tarkasti. Välillä tuntuu että vanhat haavat vain aukeavat ja sattuu, mutta kipu hellittää ajan kuluessa, yllättävän nopeastikin. Alan oppia tuntemaan itseäni yhä paremmin ja itsensä tunteminen taas tekee vahvemmaksi. On helpompaa hyväksyä asiat jotka ymmärtää.

Viime yönä näin painajaista joka tuntui koko yön pituiselta. Heräilin useasti ja pari kertaa ynähtelyyni. Painajainen käsitteli erästä lähintä ystävyyssuhdettani. Selvästi pelkään sen ystävän menettämistä. Siinä hän alkoi vähitellen lipua kauemmaksi musta, jätti kertomatta asioita ja lopulta ei kertonut mitään. Hän sanoi minua itsekkääksi ja huonoksi ystäväksi. Sen muistan selvimmin. Olin unessa järkyttynyt, surullinen ja epätoivoinen.

Miksi näin noin voimakastunteisen painajaisen kyseisestä ystävästä? Olen viime aikoina alkanut olla hänestä yhä mustasukkaisempi. On jotenkin kauheaa huomata miten mustasukkainen ja omistushaluinen ihminen olenkaan. Toisaalta olen menettänyt jo 3 parasta ystävää elämäni aikana sillä tavalla että he vain irrottautuivat minusta. Mieleeni on jotenkin iskostunut että minussa on jotain vikaa, olen jollakin tapaa ystäväksi kelpaamaton. Ajan ihmiset luotani pois. Tässäpä aihe siis seuraavalle terapiakäynnille.

Kerroin vähän unestani kyseiselle ystävälleni ja hän lohdutti minua että haluaa olla ystäväni. Luultavasti pelkoni tosiaankin ovat aivan turhia...

Musta on jonkun aikaa tuntunut siltä että voimavarat riittäisivät jonkunlaiseen työhön. Olen eheytynyt siihen tarpeeksi. Toisaalta mua pelottaa että jos menen jonnekin, saan nopeasti taas burnoutin, menen rikki uudestaan... Stressinsietokykyni on äärettömän huono.

Ihmispelko ja epäonnistumisen pelko ovat varmasti syitä miksi koen työelämän niin mahdottomana koettelemuksena. Olen kamalan arka ja erityisesti pelkään epäonnistumisia ja kevyetkin moitteet otan aina todella raskaasti.

Olen aloittanut hiljattain yksityisellä terapeutilla ja se on auttanut mua jo nyt tajuamaan asioita. Laajentanut tajuntaa :D Eh eh... Mutta tosiaan se terapeutti on rautainen ammattilainen ja osaa hommansa. Olen käynyt kunnallisella jo 7 vuotta ja tilanne on lähes sama kuin silloin. En ole edennyt kuin pienin askelin... Se on niin rasittavaa kun siellä lähinnä kysellään tyyliin että "ootko muistanu aamupuurot syyä" jne. Tuo yksityinen terapeutti keskustelee, kyselee seikkaperäisesti, antaa työkaluksi erilaisia teorioita ja mielikuvaharjoituksia... Siis paljon parempi! Kyllähän siitä joutuu maksamaan mutta ei edes paljoa ja mielelläänhän sitä luulisi omaan mielenterveyteensä sijoittavan. Sen on viime vuosina oppinut... Sen oppii nimenomaan kypsyessään. Terveys on "kaiken" a ja o.

Ihmispelko ja epäonnistumisen pelko juontavat juurensa tietenkin lapsuudesta ja teini-iästä. Mua kiusattiin melkein koko peruskoulun ajan ja kiusaaminen oli lähes päivittäistä. Välillä se oli rankempaa, välillä vähemmän rankkaa pelkkää nimittelyä. Fyysistä ja psyykkistä kiusaamista esiintyi... On aika yllättävää miten pitkälle nuo kokemukset vaikuttavat. Mutta tosiaan niistä se luottamuksen puute ihmisiin varmasti johtuu! Noita aiheita täytyy terapiassa käsitellä...