Monta kertaa on pitänyt kirjoittaa tänne. Kirjoittaminen on aina niin terapeuttista ja selkiyttääkin ajatuksia. Toisaalta ajatukset junnaavat silti aina paikoillaan.
Elämäni on nyt puoli vuotta ollut samaa soutamista ja huopaamista, jäädäkö avioliittoon vai lähteäkö. Olen itkenyt ja surrut särkyneitä unelmiani jo niin monta kuukautta että kyyneleet tuntuvat nyt ehtyneen. Noin viikko sitten sain viimeinkin tehtyä sen päätöksen:
todellakin jätän tämän liiton taakseni ja muutan pois koko tästä kaupungista! Mahdollisimman kauas!!! Eli sinne mistä tulinkin...
Tunneskaalani on ollut kaikkea häpeästä
(koska olin niin helvetin lapsellinen ja sinisilmäinen vuosi sitten), helpotuksesta, haikeudesta, pettymyksestä ja vihasta pelkoon. En vieläkään tiedä onko minulla voimia jättää mies
kokonaan. mutta ainakin muutan satojen kilometrien päähän hänestä ja varmasti lopullinen erokin ajallaan seuraa muuttoa. Sehän on melkein väistämätön. En enää ikinä uskaltaisi muuttaa takaisin hänen luokseen ja jättää toistamiseen kaikkea koska pelkäisin että sama rumba uusiutuisi taas. Olen täysin menettänyt luottamukseni häneen, en ehkä ikinä enää luota etteikö hän taas satuta mua. On siis aivan pakko lähteä vaikka helliä tunteitakin vähän vielä on.
... Mikä on HULLUA! Miksi sydän rakastaa ihmistä joka vain satuttaa? Miten voin rakastaa jota kuta jota pelkään? Tuota kysyi multa ihmeissään yksi parhaista ystävistäni. Niinpä. Tunneasiat ovat niin monimutkaisia ja monesti tunteet vievät meitä vaan perikatoon. Siksi joskus on pakko tehdä päätökset yksinomaan järjellä. Jos jään liittoon vielä, hajoan lopullisesti. Pala palalta se on nakertanut mua... Olen paljon huonommassa kunnossa psyykkisesti
ja fyysisesti kuin reilu vuosi sitten. Se, mikä vain hajottaa, on pakko jättää taakseen.
