Itsenäinen nainen??

Elämäni on alkanut palata tuttuihin uomiinsa... Stressi helpottaa ja olo kohenee. Pakolliset asiat asumisen ja toimeentulon suhteen on tehty ja voi viimein hengähtää, alkaa toipumaan.

Viihdyn erittäin hyvin keskustassa, yksiössä, yksinään. Saa sisustaa miten tahtoo ja paikat pysyy siistinä kun ei ole sotkijaa saman katon alla. Kissakin selvästi viihtyy nyt paremmin, kun saa riehua miten lystää ilman pelkoa ärjyvästä miehestä :D

Huonona puolena se että mua pelottaa, sorrunko taas alkoholiin yksinäisinä iltoina... Se oli vuosia mun heikkous; auttoi kun asui puolison kanssa, ei ollut yksin koskaan. Vaikka kaikki käytännönasiat on kunnossa, tekemistä on vielä paljon. Nimittäin oman tervehtymisen kanssa, traumasta toipumisen kanssa jne. Tosin toinen paheeni (shoppailu) on paljon hallitsevampi kuin alkoholin houkutus.

Toisinaan mua ahdistaa kovastikin ajatus yhteenpalaamisesta mieheni kanssa. Sen läheisyyskin ahdistaa ja näen sitä mielellään aika harvoin. Mutta toisinaan mä kaipaan sitä hirveästi! Ja jatkuvasti mä mietin mitä se tekee, mitä ajattelee...

Ongelmien ydin on aina ehkä ollut siinä (minun kannalta), että olen rakastanut miestäni liikaa. Ollut hänestä suorastaan riippuvainen. Olen nostanut hänet jalustalle, palvonut kuin epäjumalaa. Suhteen alkuaikoina olinkin koko ajan että "onko tämä totta, mitä tuo komistus näkee mussa, tää on liian hyvää ollakseen totta". Jep, komea mieheni on kuin mikä mutta se luonne..! (Vai onko söpö oikea sana, poikamainen kun on, ikäistään nuoremman näköinen...) Koska olen nostanut miehen niin jalustalle, hän on taatusti saanut siitä lisäpaineita. Hänelle tuottaa paineita jatkuva läheisyyskin, niin introvertti kun on, ja kovia kokenut. Sitten minä "odotan" häneltä täydellisyyttä.

Itsenäistymiseni vanhemmistakin on kestänyt ihan epänormaalin kauan... Olen jo kolmekymppinen ja vasta nyt ehkä voin sanoa olevani täysin itsenäinen? Silti heidän, etenkin isän, mielipiteet vaikuttavat muhun vieläkin ihan liikaa... Tuntuu että muutan mielipidettä miehestäni aina sen mukaan kenen kanssa puhun. Sellainenhan on kaukana itsenäisestä! Sitten kun olen miehen kanssa tai juttelen anopin kanssa, olen sitä mieltä että juu me kuulumme yhteen. Lähes kaikki minun tuttunihan dissaavat miestä mennen tullen. Ovat varmoja ettei hän muutu...

Aika näyttää. Kuinka käy. Minun mielestäni mies ainakin yrittää.

This is me

Eilen mä sen huomasin... että mä en rakasta mun miestä enää.

Viime viikot - ja kuukaudet jopa! - ovat olleet sekavia, enkä ole tiennyt mitä oikeastaan haluan. Vuoroin olen surrut avioliittomme tilaa ja ikävöinyt yhdessä rakentamaamme elämää, vuoroin tuntenut vihaakin miestä kohtaan, sitä sen itsekkyyttä ja julmuutta kohtaan! En ihan varmaksi tiedä, koska oikeastaan lakkasin rakastamasta miestäni... Ehkä ensimmäisen riidan jälkeen? Ei, oli se myöhemmin.

Alussa mä säikähdin sitä sen raivoamista ja itkin vain, pettyneenä ja loukattuna. Mutta sitten mun mitta tuli täyteen ja aloin tapella vastaan. En halunnut enää alistua pelkäämään ja suremaan, halusin saada oman ääneni kuuluviin. Koska avioliitossa on kaksi osapuolta. Kaksi tasa-arvoista kumppania. En ole mieheni omaisuutta! Hän ei ole minun uusi isäni. Olen aikuinen! Päätän elämästäni itse! ENKÄ HALUA ENÄÄ OLLA MIEHENI KÄSKYTETTÄVÄNÄ! En koskaan mieheni mielialojen pompoteltavana.

Heh, nää kuvat on aika random.

Lapsuudessa sai aina haistella mistä päin tuulee, millä tuulella isä on. Muistan usein sen helpotuksen kun olimme kotona neljästään äidin ja veljien kanssa. En halua samaa avioliitossa! Olen jo tarpeeksi kauan pyydellyt anteeksi olemassaoloani... Se saa nyt loppua.

Minulla on naamari päällä enemmän tai vähemmän aina kun olen kotini ulkopuolella. Se, että naamari pitäisi kotonakin olla päällä, tuntuu mahdottomalta. En jaksa. En enää. Mieheni yksinkertaisesti ei rakasta minua tällaisenaan... Mulle on aina ollut tärkeintä ystävissäkin se, että heidän kanssaan voin vapautuneesti olla juuri tällainen kuin olen, että he hyväksyvät minut tällaisenaan eivätkä vaadi mua muuttumaan. Samaa tietenkin odotan mieheltäni...

Mä olen puhelias. Mä olen höpsö. Mä olen tempperamenttinen! Tunteileva, impulsiivinen. Enkä mä muuksi muutu. Liian monen ihmisen takia olen yrittänyt muuttaa itseäni ja aina se ennemmin tai myöhemmin epäonnistuu. Ihmiset on mitä on... Me emme voi muuttaa heitä eikä meidän kuulukaan voida.

Ehkä vähän sekava teksti? Olen väsynyt... Öitä:)

Viimein tyyntä - toistaiseksi

Olen viimeinkin omassa kodissani, muutto ohi. Sain asunnon viime viikolla! Melko kauan sitä saikin odottaa... Olin asunnottomana kuukauden, viikon sukulaisten nurkissa, sitten turvakodilla.

Voin sanoa että yksi elämäni pahimpia kuukausia oli tuo lokakuu. Menin joksikin aikaa traumaattisten tapahtumien takia tosi huonoon kuntoon... Tunsin olevani niin yksin, kroppa ja mieli monta viikkoa hälytystilassa, paniikissa. Siedän huonosti stressiä, sairaana tuskin yhtään. Pienetkin vastoinkäymiset asunnonetsinnässä saivat minut aivan tolaltani. Muutaman kerran sain pahan paniikkikohtauksen ja käytin lähes joka päivä rauhoittavia. Asunnottomia on tässä kaupungissa niin paljon että kuukauden odottelunkin jälkeen eräs halvempi vuokrafirma sanoi vaan että "ei edelleenkään asuntoa sulle".

Mutta nyt se helvetti on ohi. Pääsen taas rutinoitumaan :D On koti, turva. Oma rauha, vapaus! Ne on mulle tärkeimpien asioiden joukossa. Niitä varmaan piti jo liiankin itsestäänselvänä mutta kyllähän niiden pitäisikin Suomen kaltaisessa "hyvinvointivaltiossa" olla itsestäänselviä. Vaan eivätpä ole! Mä tajuan nyt yhä kirkkaammin mikä tämän maan tila on. Erittäin huonoon suuntaan ollaan menossa... :(

Olin suunnilleen kuukauden erossa rakkaasta kissastanikin. Kamalaa! Onneksi sain sille sentään hyvän hoitopaikan... Se viihtyi siellä. Nyt ollaan oltu muutama päivä taas yhdessä ja T on ihan ennallaan :) Seuraa mun jokaista liikettä ja riehuu. Nytkin se hetkeksi tuli kiehnäämään mun viereen ja vaatimaan huomiota.

Emme eroa mieheni kanssa, emme vielä ennen kuin olemme oikeasti yrittäneet pelastaa liittomme. Asumme jonkin aikaa erillään, käymme pariterapiassa, omissa terapioissa... Aika näyttää miten käy. Mutta nyt tuntuu vahvasti siltä että meidän tarina ei ole vielä lopussa.

Tulevaisuus näyttää ihan semitoiveikkaalta. Asunnollani on loistava sijainti joten pääsen asioilleni helposti. Työkyvyttömyyseläke jatkuu mutta kokeilen erilaisia kuntoutuksia. Rahaa on nippa nappa elämiseen mutta se ei koskaan ole ollut se ykkösjuttu mulle vaikka shoppailusta paljon pidänkin... Terveys ja onnellisuus menevät talousasioiden ohi mennen tullen. Eikä onni löydy rahasta.