Mulla on tosi sekavat fiilikset juuri nyt.
Isoin ja ajankohtaisin kriisini on avioliittomme ja sen lisäksi on vielä monta muuta kriisiä enemmän tai vähemmän taustalla vaikuttamassa! Siinä on ihmisellä kestämistä... Paljon ongelmia yhtä aikaa. Otsikoin itselleni helpotukseksi ja selvennykseksi nämä aiheet.
Avioliitosta
Toisaalta avioliittomme on tehnyt musta itsevarmemman ja onnellisemman: Minulla on komea, älykäs mies, joka on aito, osaa keskustella syvällisiä ja näkee pintaa syvemmälle, niin itsessä kuin toisissa. Toisaalta meidän molempien keskeneräisyys ja rikkinäisyys kaivaa esiin kaikki meidän heikkoutemme ja huonot puolemme. Käyttäydymme vuorotellen kuin pahaiset kakarat kiukutellen, toisiamme syytellen ja nimitellen (mistä jälkimmäisimpään olen ehkä useammin syyllistynyt).
Alussa en ollut itse aivan tällainen... Yritin jaksaa miehen kiukuttelua ja muuta hankalaa käytöstä parhaani mukaan. Rakkauden ensihuuma antoi voimaa hyvin kestää sitä, vaikka toinen oli enemmän tai vähemmän hankala. Nyt tuntuu että olen taantunut samalle tasolle kuin mieheni, mittani on täysi ja ensihuuma poissa; se ei ole enää antamassa voimaa kestää.
Arki on siis todellakin koittanut. Ja siitä alkaa se parisuhteen eteen työskenteleminen. Molempien on tehtävä suhteen eteen töitä, ei vain mieheni tai minun, molempien.
Muista kriiseistä
Tuntuu siltä, että mulla ottaa "keskimääräistä" lujemmalle, jos kasvan erilleen jostakin ennen niin tärkeästä ja läheisestä ihmisestä. Suren erilleen kasvua ja etääntymistä tarpeettomankin pitkään. Vaikka itsekin olisin kasvanut erilaiseksi, en silti haluaisi päästää irti vanhasta ystävästä/läheisestä. Tappelen sitä vastaan selkeästi... En vain osaa hyväksyä niitä. Koen ne jotenkin hylkäyksinä. Varmaan tämä johtuu lapsuusaikaisista hylkäämistraumoista ja koulukiusaamisesta.
Ehkäpä introverteillä on taipumusta ottaa raskaammin juuri tuollaiset kokemukset (ja miksei ekstroverteilläkin jos heillä on hylkäämistraumaa taustalla). Toisaalta introvertit itse haluavat joskus irti joistakin suhteista etääntymällä tarkoituksella toisesta. Itsekin olen sitä tehnyt muutamasti... Mutta introverteillä yleensä on vain muutama, yksi-kaksi, ehkä kolme läheistä. Ja kun yksikin niistä harvoista ihmisistä etääntyy/hylkää/tms, niin ottaahan sen tietenkin raskaasti...
Viime aikoina olen surrut erityisesti etääntymistä toisen veljeni kanssa (ja vähän parin ystävyydenkin hiipumista, joista toinen alkaa kyllä jo olla menneen talven lumia, ts. siitä on aikaa ja aikahan tosiaan parantaa haavat melko tehokkaasti). Olimme veljeni kanssa hyvin läheisiä lapsina ja vielä teini-iässäkin. Lapsuudessa leikkimme menivät hyvin yksiin, se oli melkein riidatonta ja harmoonista koko lapsuuden, muutamia ristiriitoja lukuunottamatta. Pinnallisen/kaverimaisen äitisuhteen ja riitaisan isäsuhteen takia kiinnyin todella syvästi juuri veljiini... He eivät koskaan ole tehneet minulle isommin ikävästi, päinvastoin se olen oikeastaan ollut minä, joka pahemmin on loukannut muutaman kerran. Mutta veljeni ovat aina olleet ihania, jos tavanomaisia ja luonnollisia pikkuveli/isosisko-kiistoja ei otetaan lukuun :D Ja niiltähän ei välty paraskaan sisaruussuhde, eikä tarvitsekaan.
No, nyt on käynyt niin (tai ollut jo vuosia) että olen aivan erkaantunut toisesta veljestäni. Se alkoi siitä, kun hän meni vuosia sitten naimisiin... Joskus syytin jopa sitä, että koska hän tuli uskoon (koska olen tuntenut huonommuutta uskovaisena häntä kohtaan ja että hän tuomitsee minua). Mutta me emme kai vain ole olleet tarpeeksi enää tekemisissä. Ja olemme kasvaneet erilaisiksi - tai ehkä enemminkin niin että veli aikuistui ja minä en, hih! Mutta herkkä kun olen ja hylkäämistraumoja on ollut paljon, koen tämänkin erkaantumisen hylkäyksenä ja suren sitä enemmän tai vähemmän melko jatkuvasti. Näen jopa painajaisia tästä. Suren erilleen kasvamista aivan tarpeettomasti ja se kuluttaa minua osaltaan... Mutta nyt kun tiedostan tämän, voinen vähitellen vapautua tästä.
Täytyy jatkaa myöhemmin... Tuli ajatusblokki.
