Minulla on parantumaton sairaus mutta ei se mitään.

Kävi jotenkin ihmeellisesti tässä tällä viikolla: ensimmäistä kertaa hyväksyin sen, että mulla on sairaus. Mun elämä vaan on tätä, on ollut jo kymmenen vuotta. On ollut aikoja jolloin olen ollut terveempi, mutta ne nousukaudet eivät koskaan kestä paria kuukautta pidempään. Nyt olen mennyt taas niin huonoon kuntoon, että vain kaksi kertaa aiemmin elämässäni olen ollut yhtä sairas: tulipalon jälkeen 14-vuotiaana ja 2008 äitini sairastuttua. Vaikeudet avioliitossa ovat vaan olleet niin suuria että olen tullut sairaaksi. Ilmiselvä merkki että jutussa on kaikki pielessä... :(

Mutta. On vapauttava tunne viimein hyväksyä sairautensa! Olen aina yrittänyt vain räpiköidä irti siitä, hävennyt sitä ja surrut läheisteni reaktioita koska ilmeisen selvästi olen heille pettymys. Tää-ei-voi-olla-näin-en-hyväksy- mentaliteettini on vain pahentanut oloani. Mitä ahaa-elämyksiä!

Elämä on otettava vastaan iloiten ja kiitollisena siten kuin sen on saanutkin. Vain niin siitä voi nauttia. Minulla on parantumaton sairaus (oikeastaan kolme) mutta ei se mitään. Elämästä voi silti nauttia, se voi silti olla rikas, käänteitä ja tapahtumia täynnä. Voin silti saavuttaa jotain.

Aviomiehelläni luultavasti on sama parantumaton sairaus. Ja hän se vasta ei hyväksy sitä! Se ei hyväksy munkaan sairautta ja moni riitakin on lähtenyt yksinkertaisesti siitä. Hän oli aivan tietoinen tilastani ennen kuin menimme naimisiin... Ehkä hän ei vain uskonut minua koska hän on kieltäymyksessä itsensäkin kohdalla. That's it. Aika näyttää mihin tämä tie vie... Nyt elän päivän kerrallaan.