Voimanainen (?)

Joskus mua ottaa todella päähän se, ettei mun neuvoja kuunnella. En tosiaankaan väitä olevani mikään erityisen viisas tai älykäskään, mutta mulla on kuitenkin elämänkokemusta jo melkein 30 vuoden ajalta. Kaikenlaista on tullut nähtyä ja koettua, maalaisjärkeäkin on siunaantunut... Siksi ottaa pannuun se, että jotkut nuoremmat eivät koskaan kuuntele mua kun koetan neuvoa heitä. Koska olen masentunut & sairas ihminen, mua vähätellään. Monesti on tullut sellanen "no mähän sanoin"-olo pikkuveljenkin kanssa. Se vaan ei arvosta mun neuvoja, ei ikinä ota niitä kuuleviin korviinsa. Mutta ehkä se on luonnollista?

Pikkuveli ei kuitenkaan ole ainoa... Haluaisin huutaa koko maailmalle, että kyllä mustakin poweria löytyy! Ja olen hemmetin itsenäinen. En tarvitse oikeasti ketään ollakseni onnellinen tai ainakin tyytyväinen elämääni. (No, tarvitsen Jumalaa, sitä en kiellä... Mutta en esim. miestä!) En hengaile sellaisten kanssa joiden kanssa mulla ei synkkaa. Ennemmin olen yksin. Opin sen jo lapsena. Yksi tyttö meidän luokalta kysyi mua melkein joka päivä "olemaan kanssaan". Voitko olla mun kaa. Mä en ollut. Koska en halunnut. Ennemmin olin yksin.

Tällä hetkellä mua inspiroi nämä voimanaiset:

Alice Glass, laulaja

Sky Ferreira , laulaja

 Drew Barrymore, näyttelijä

Natalie Westling, malli

Alice Glass-yritys^ Olen piirrellyt suht' paljon viime aikoina... Tosin aina vain mallista. En ole vuosiin paljoa piirtänyt ja kykyni ovat ruostuneet... Jos niitä ikinä olikaan. Ajatukseni kiteytettynä yhteen lauseeseen on: "Mind of an artist, no talents, what a burden."

Emo-tytön silmiin käytin Sky Ferreiraa mallina... Osittain omasta päästä... 

Itsenäistymisestä

Viime aikoina on kyllä tullut paljon pohdittua suhdetta vanhempiin... Eikä vähiten sen riidan takia. Multa kesti oikeastaan vuosia ennen kuin aloin kunnolla itsenäistyä. Omilleen muuttaminen ja aikuistuminen otti jotenkin erityisen lujille... Masennukseni puhkesi alkuaikoina osittain varmaan sen takia. On ollut vaikea irrottautua lapsuudesta, hylätä vanha ja mennä eteenpäin. Vasta viime aikoina olen ehkä lopullisesti alkanut irrottautua vanhemmistani. Riidoista ja erimielisyyksistä huolimatta meillä on ollut todella tiiviit suhteet aina. Liian tiiviit?

Voi olla että epäonnistumiseni elämässä ovat saaneet vanhempani ajattelemaan, että en vain pärjää omillani... He kun puuttuvat asioihini hanakasti ja määräilevällä otteella yhä edelleen vaikka täytän pian 30! Se on todella rasittavaa.

Siinä 21-26-vuoden iässä (eli aika pitkään) pyörin vähän väliä nostalgisissa tunnelmissa kaipaillen mennyttä aikaa, teini-ikää tai lapsuutta. Olen edelleen innokas "nostalgioimaan" mutta koen nyt viimein hyväksyneeni sen tosiasian, että entistä ei takaisin saa. Tässä nykyisyydessä on ihan hyvä olla ja tulevaisuus tuo varmasti hyviäkin asioita mukanaan. Vaikka yhä pitkälti kamppailen samojen asioiden kanssa kuin ennenkin, olen oppinut elämään niiden kanssa ja nauttimaan täysillä kaikista pienistä arjen iloista mitä elämä tuo. Elämä on siten käynyt helpommaksi jollain tapaa ja varmasti se vielä helpottuu lisää...

#myvoiceisnowlouder

Tietenkään mä en saanut minkäänlaista apua arvauskeskuksesta ongelmiini; 16€ tyhjästä! B-lausunnon yksityistä terapiaa ja kuntoutustukea varten kyllä tulen saamaan, ja niistä lisää maksua. Melkein jo alkaa tehdä mieli etsiä itselle joku yksityinen lääkärikin... Tk on niin saamaton ja palvelu surkeaa. Täytyy ihmisen omin nokkineen tässä maailmassa tosiaan pärjätä... Säästääpähän rahaa, jos tästä lähin menee hakemaan hoitoa vasta kun pää on irtoamassa tms.

Niin, sitä ei taas olla missään... Ei päämäärää, ei suunnitelmaa eikä motivaatiota muuttaa asioita. Sain tänään siivottua sentään kun kohta tulee yksi kaveri käymään. Sain vasta tiskikoneen mikä on helpottanut paljon kotitöiden tekoa. Teen niitä taas uudella innolla kun se on paljon nopeampaa nyt.

Koskahan ne kevätilmat oikein tulee? Siellä on kovin syksyistä nyt...  Koleaa päivästä toiseen. Haluan päästä kulkemaan kesähepenissä!

Zombi

Mulla on viime aikoina koskenut joka päivä päähän ja muutenkin olo on ollut todella voimaton ja huono. Varmaan se kaikki suru ja viha saa mut väsyneeksi... Tuntuu ettei mikään auta siihen pääkipuun; se taukoaa tai vaimenee vain hetkeksi kun olen syönyt, käynyt raittiissa ilmassa tai ottanut kipulääkkeen. En haluaisi syödä liikaa kipulääkkeitä koska niistä tulee huono olo! Yhtenäkin iltana oksensin sen takia. Minun on aina otettava nääs Panacod, koska mikään sen kevyempi ei kyllä enää tähän päähän tepsi. Mutta Panacod = MYRKKYÄ.

Se mikä on outoa ja uutta kivussa, on se että toinen silmäni kipuilee päänsäryn kanssa. Liekö silmänpainetta vai mitä... Lekuriaika on onneksi maanantaina. Tein listaa kaikesta mistä pitää kertoa sille. Lista oli pitkä... Jospa vaivojen syy selviää koska niitähän on lukemattomia. Vähän arveluttaa, tk-lääkärit kun tuntuvat olevan yleensä sellaisia arvailijoita. Arvauskeskus, jep. Meikä arvailee: anemia? Migreeni? Lääkkeiden (tarkemmin ottaen Tasminetan-> adenomyoosiin) haittavaikutukset? Niska- ja hartiakivut? Varmaan noi kaikki!

Kurjaa olla huonovointinen jatkuvasti kun ei jaksa lähteä mihinkään kotoa, hyvä kun jaksaa käydä ruokakaupassa tuossa 100m päässä! Nukun pitkiä päikkäreitä ja aamusta unet venyy puoleenpäivään... Silti olen väsynyt ja kivulias. Elävä kuollut. Hyvä kun muutaman tunnin päivässä jaksaa pystyssä olla.

Helpotti kyllä tuo viime kertainen vuodatus oloa. Pitäisi ahkerammin kirjoittaa blogia tai päiväkirjaa taas, koska kirjoittaminen on minulle paras kanava purkaa pahaa oloa. Auttoi myös kun kävin sielunhoidossa seurakunnallamme sekä terapiassa... Sitä haluaisi että ongelmistaan voisi kertoa omille vanhemmilleen ja heidän kuuluisikin lohduttaa ja tukea lastaan. Mutta lohdutus vieraammaltakin ihmiseltä on arvokasta, apua on nyt saatu. Olo on paljon kevyempi ja voin taas hengittää vähän vapaammin. Vielä on kuitenkin paljon matkaa... Ja edelleen olen sitä mieltä että on parasta olla näkemättä isän kanssa, mutta yritän kuitenkin antaa anteeksi ja olla kantamatta kaunaa koska sellainen vain sitoo ja myrkyttää mieltä.

Sielunhoitaja kysyi, mitä haluan siltä tapaamiselta. Mietin hetken... Kai minä vain halusin kertoa kaikki jollekin ja saada kuulla jotain positiivista, lohdutusta ja kannustusta. Että en ole läpimätä ja kelpaamaton. Minun tarvitsi kuulla uudestaan se että kelpaan myös Jumalalle, koska sitä on ollut taas niin vaikea uskoa. Olen tuntenut itseni niin riittämättömäksi ja kaikin tavoin epäonnistuneeksi viime aikoina. Mutta tästä on tie vain ylöspäin! I can feel it already :) Kyllä se elämä vielä iloksi muuttuu...

Somebody Help Me

Viime kirjoittamisen jälkeen on sattunut paljon kaikkea ikävää ja omaa syytä kaikki. Tai sairauden syytä! Tämän kirotun kaksisuuntaisen mielialahäiriön, joka saa minut pomppimaan ylhäältä alas kiihkeässä tahdissa enkä pysy perässä järjen tasolla, eikä pysy kukaan muukaan.

Ensin mokasin välini siihen lapsuudenystävääni kun menin puhumaan sille yliavoimesti tunteistani humalassa. Se sanoi, että parasta pitää etäisyyttä; kamalat sanat, niin kipeät.

Ja juomaanhan sorruin heikkouttani, tyhmyyttäni ja turhautumistani, koska halusin olla hetken vapaa kivusta. Mutta mikäs sen typerämpää kuin juoda ongelmiinsa? Ei mikään! Sitä seurasi monen päivän morkkis ja lopetin sen kuntoutuksen. Noin vain. En pysty siihen... Olin valvonut öitä ja lisäksi siinä paikassa oli vähän huono tunnelma, liian tiukka ohjaus (vaikka olevinaan kuntoutuspaikka), tuli aivan mieleen kuin pitäisivät mua vankilasta kotiutuvana tms hankalana tapauksena. Elikkä sanoin sayonara sille puljulle. Tosin nyt olen sitä mieltä että taisinpa ottaa vähän turhan herkästi itseeni mutta sitä tämä mania on mulla nykyään: kiukkukohtauksia, ailahtelevaisuutta, aggressiota.

Kolmas ja pahin juttu oli riita isän kanssa. TAAS. Aina sama juttu, joka hemmetin kerta kun me nähdään! Aina kun olen alkanut toipua/toipunut edellisestä riidasta, tulee uusi yhtä paha riita. Ja ne alkavat lähes poikkeuksetta siitä, että isä ymmärtää jotenkin väärin minut ja kun yritän selvittää mitä tarkoitin, hän suuttuu lisää. Ja alkaa katkerana puhua menneistä, sivaltelee Jumalan Sanalla ja haukkuu. Pahiten sattuu kun syytetään ja tuomitaan syntiseksi. Niin kuin sillä olisi valta tuomita! Fariseus, sanon minä.

Isä todellakin tekee vaikeaksi sen kunnioittamisen ja rakastamisen, anteeksi antamisen. Sen mielestä en kunnioita sitä ollenkaan ja olen kiittämätön. Sille kunnioittaminen merkitsee sitä että on hiljaa ja kaikessa samaa mieltä kuin se vaikka se olisikin väärässä. Tämä ei ole vain kuvitelmaani, pikkuveljeni yritti nytkin puolustaa minua ja oli täysin samaa mieltä kanssani, mutta puolustaminen ei oikein onnistunut... Jos mulla ei olisi sitä veljeä, en tiedä mitä tekisin. Ja toinen velihän ei myös ymmärrä yhtään, se on yhä samanlaisempi kuin isämme. Sen mielestä isän pitäisi olla tiuksempi vielä mitä se ikinä on ollut. JUST.

Olen tähän asti jaksanut tätä, vaikka sitä on kestänyt kohta 20 vuotta. Olen halunnut antaa anteeksi, unohtaa, korjata välimme jne. Mutta en taida enää jaksaa! Minulla ei yksinkertaisesti ole voimia. Se ei tule ollenkaan vastaan eikä se koskaan myönnä itse virheitään. Vika on aina minussa. Olen niin "itsekäs ja ylpeä ihminen". Tosiasiassa isällä on itsellään todellisia itsetunto-ongelmia, ehkä jopa mielenterveydessä. Miten tuollaisen ihmisen tytär voisikaan ikinä olla terve? Ehkä jos hän pääsee vapaaksi, eikä tule enää satutetuksi uudestaan ja uudestaan. Kun ei aina muistutettaisi samoista virheistä.

Minulla on enää veljeni ja muutama hyvä ystävä joita näen suht harvoin. Uskoni Jumalaan on ollut suuresti koetuksella: minä kyllä uskon Häneen mutta en tiedä uskonko enää Hänen huolenpitoonsa minun kohdallani. Jos olenkin mokannut lopullisesti... Tuntuu että olen niin kovettunut. Riitojen ja pettymysten kovettama. Tällä hetkellä en vaan jaksa pyytää ja odottaa. Toivo on melkein lopussa.

Hetken onnea

Ajattelin päivittää ihan muuten vain blogiani vaikkei mitään ihmeellistä kirjoitettavaa olekaan. Joskus on vaan hyvä tehdä yhteenvetoa tapahtumista ja kasata ajatuksiaan tekstiksi.

 

Elämä kulkee entisiä uomiaan, tosin pieni muutos on ollut se että käyn pari kertaa viikossa harjoittelussa... Se on niin vähäistä että melkein hankala muistaa harjoittelun olemassaoloa välipäivinä! Tuollaisen määrän varmasti jaksaa stressaantumatta, mutta toisaalta kotiutumiseni sinne on näin hidasta enkä voi sanoa saaneeni siellä juuri mitään vielä aikaiseksi... Mutta kuulemma siellä ei ole deadlineja joten ei huolen häivää..?

Heitin todella lyhyen ja rankan reissun Helsinkiin (ei mitään biletysreissua, rankka kilometrejen takia) mutta se oli mukavaa vaihtelua kuitenkin ja seura oli mitä parhainta. Yksi taidekirjakin tarttui reissulta mukaan: Miwa Uedan Peach. Se on aika lailla The Art of Alicen vastakohta tuo Peach, värikäs, pirteä ja kesäinen. Molemmista tykkään yhtä paljon, vaikka tuo Alice nyt varmaan on kattavampi kuitenkin.

Piirrustusharrastus on herännyt viime aikoina henkiin ja olen harjoitellut uudestaan piirtämistä. Mangaa ja muotokuvia lähinnä, kuinkas muutenkaan. Jotenkin vähäisempää nyt ehkä ollut nukkeilu kun voi harrastaa kaikenlaista muutakin. Talven pimeydessä mua ei muu oikein kiinnostanut...

On tullut liikuttua ulkona kiitettävästi viime aikoina... Ollapa aina kevät ja kesä! Aurinkoista. Valosta ammentaa niin paljon energiaa. Kävelystä huolimatta keskivartalon liikakerros senkus kasvaa vaan kun on tullut syötyä niin paljon... Voisi nyt ryhdistäytyä kun kesään on vielä vähän aikaa, että kehtaa sitten pitää shortseja ja kesätoppeja!

Lenkkeilen usein P:n kanssa... mutta ei meistä kyllä koskaan tule mitään paria enää. Se oli ja meni, se oli osa lapsuutta ja teini-ikää se meidän juttu. En edes itse ole varma voisinko olla P:n kanssa romanttisessa mielessä, olemme niin sisarellisia. Ehkä se olisi sitten vaan outoa että ei tässä kannata sydänsurua potea... Vähän haikea ja pettynyt oloni silti on. Siinä kun olisi niin hyvä mies..!

Vietin vappua sen vähemmän hyvän miehen kanssa. Olin ensin vähän nihkeä ajatuksesta kun J pyysi mua äitinsä kotitalolle maalle kun sen äiti oli reissussa, mutta lähdin sitten kuitenkin, osittain säälistä, osittain siksi kun sitä oli jo kauan suunniteltu. "Ei mulla oo muitakaan joita kysyä", J sanoi. Voi voi. Voi meitä. Siellä sitä sitten maalla kaksistaan oltiin...

J teki meille ruokaa, se on meistä se gourmet-kokki! :) Lohta ja parsaa, kermaperunoita... Sitten saunottiin ja istuttiin vielä notskillakin illan hämyssä. Oli oikein mukavaa loppupeleissä ja viihdyin siinä paikassa tosi hyvin. Olisipa meillä aina sellaista! J:kin oli jotenkin toimeliaampi, iloisempi mitä tavallisesti... Mun mörökölli, ei se siitä muutu miksikään. Mutta oli hetken mukava paeta arkitodellisuutta JA kaupunkia luonnon helmaan. Elää hetki unelmaa.

 Ehkä mulle ei sen enempää onnea koskaan siunaannu... Siltä vähän näyttäis.