Mä olen jotenkin tosi katkera vanhemmilleni siitä, että he eivät osaa ollenkaan lohduttaa minua tämän erotuskan keskellä. Olen ollut sairaalassakin ja koko ajan on siinä ja siinä, ettei taas napsahda, mutta vanhemmat vaan kettuilee ja vaatii kaikenlaista. Yritän nyt vaan "päästä eroon" niistä, vältellä parhaani mukaan... En kestä niitä tässä elämäntilanteessa enää ollenkaan eikä nekään sitten vissiin mua. Olen niille iso pettymys mutta tunne on molemminpuolinen!
Toisaalta ne eivät tajua että olen vittu aikuinen, 30 ja risat, ja arvostelevat ja neuvovat kaikessa, mutta toisaalta tarvitsisin lohdutusta surun keskellä enkä sitä saa. Ristiriitaista. Parempi siis vähäksi aikaa katkaista välit niihin.
14.5.2017
Lopullisesti seonnut
Mä oon ihan sairas päästäni nykyään. Tuo vaikea avioliitto oli viimeinen niitti mun mielenterveydelle, joka aina oli ollut vähän kiikun kaakun. Miten paljon pahaa yksi ihminen joutuukaan elämässään kestämään? Aika hemmetin paljon.
Ensimmäinen tosi paha tapahtuma mun elämässä oli kun lapsuuden kotitalo paloi poroksi 17 vuotta sitten, olin silloin yläasteella... Ylihuomenna on sen vuosipäivä. Siitä kaikki alkoi, se oli todennäköisesti se, mikä laukaisi kaksisuuntaisen mielialahäiriön johon mulla oli geneettinen alttius. Pääsin hoitoihin vasta kun olin aikuinen eli vasta kun pystyin itse päättämään asioistani, koska vanhempani eivät älynneet ja/tai viitsineet hakea mulle apua. En voi olla miettimättä voisinko tänä päivänä paremmin jos olisin saanut psykiatrista hoitoa tulipalon jälkeen. Mutta sitä on turha jossitella... Kävi miten kävi. En saanut hoitoa. Eivätkä veljenikään saaneet :(
Miten sivistymätöntä, junttia väkeä aiemmat sukupolvet ovat olleetkaan erityisesti psykiatrisen hoidon suhteen! Ei ihme että pahoinvointi ja mielenterveysongelmat vaan lisääntyvät, kun lähes kaikilla on ollut paska lapsuus. Kyllä niillä meidän vanhemmillakin oli, mutta meidän sukupolvi ja myöhemmät voivat katkaista sen kierteen. Koska nykyään tietämys on lisääntynyt eikä mielenterveysasiat ole enää tabuja, niihin Luojan kiitos voidaan paremmin vaikuttaa. Ei ollut koulukiusaamiskampanjoita mediassakaan minun lapsuudessani (mua kiusattiin päivittäin koulussa kolmannesta luokasta vitoseen, sitten se vähän väheni mutta jatkui peruskoulun loppuun). Jos olisi ollut, tiedän että olisin hieman saanut voimaa niistä kampanjoista. Ne hoitavat minua nytkin. Se muutaman vuoden takainen #kutsumua-kampanja oli jotenkin tosi ihana esimerkiksi <3
Mut joo. Nykyään saan paniikkikohtauksia lähes päivittäin. Ihme paranoidisia ajatuksia tulvii mun päähän kaikista mun läheisistä, kauhea viha täyttää mua ja kun se viimein menee ohi iskee mieletön suru. Tekee mieli rikkoa, hajottaa, satuttaa ihmisiä jopa! (Onneksi ei niin paljon että olisin tehnyt asialle jotain.) Mikä ihme tämä aggressio on?
Kun on tuntenut liian paljon surua, alkaa kovettua. Koska viha antaa voimaa, viha on naamio ja kilpi. Ymmärrän yhä paremmin vihaisia feministejä. Ymmärrän nistejä. Rikollisia. Niitä koulukiusaajiakin. Kaikki he vihansa alla tuntevat kipua ja pelkoa.
Kelaperhana vituttaa mua suunnattomasti myös; sain päätöksen vihoviimein asumistuesta viime viikolla mutta siitäkin on jo useampi arkipäivä eikä tukia ole tullut. Mistä kiikastaa? Olisi ihan kiva syödä muutakin kuin leipää. Ehkä tämä vitutus on vaan sitä kun on rahantuska :D
Ensimmäinen tosi paha tapahtuma mun elämässä oli kun lapsuuden kotitalo paloi poroksi 17 vuotta sitten, olin silloin yläasteella... Ylihuomenna on sen vuosipäivä. Siitä kaikki alkoi, se oli todennäköisesti se, mikä laukaisi kaksisuuntaisen mielialahäiriön johon mulla oli geneettinen alttius. Pääsin hoitoihin vasta kun olin aikuinen eli vasta kun pystyin itse päättämään asioistani, koska vanhempani eivät älynneet ja/tai viitsineet hakea mulle apua. En voi olla miettimättä voisinko tänä päivänä paremmin jos olisin saanut psykiatrista hoitoa tulipalon jälkeen. Mutta sitä on turha jossitella... Kävi miten kävi. En saanut hoitoa. Eivätkä veljenikään saaneet :(
Miten sivistymätöntä, junttia väkeä aiemmat sukupolvet ovat olleetkaan erityisesti psykiatrisen hoidon suhteen! Ei ihme että pahoinvointi ja mielenterveysongelmat vaan lisääntyvät, kun lähes kaikilla on ollut paska lapsuus. Kyllä niillä meidän vanhemmillakin oli, mutta meidän sukupolvi ja myöhemmät voivat katkaista sen kierteen. Koska nykyään tietämys on lisääntynyt eikä mielenterveysasiat ole enää tabuja, niihin Luojan kiitos voidaan paremmin vaikuttaa. Ei ollut koulukiusaamiskampanjoita mediassakaan minun lapsuudessani (mua kiusattiin päivittäin koulussa kolmannesta luokasta vitoseen, sitten se vähän väheni mutta jatkui peruskoulun loppuun). Jos olisi ollut, tiedän että olisin hieman saanut voimaa niistä kampanjoista. Ne hoitavat minua nytkin. Se muutaman vuoden takainen #kutsumua-kampanja oli jotenkin tosi ihana esimerkiksi <3
Mut joo. Nykyään saan paniikkikohtauksia lähes päivittäin. Ihme paranoidisia ajatuksia tulvii mun päähän kaikista mun läheisistä, kauhea viha täyttää mua ja kun se viimein menee ohi iskee mieletön suru. Tekee mieli rikkoa, hajottaa, satuttaa ihmisiä jopa! (Onneksi ei niin paljon että olisin tehnyt asialle jotain.) Mikä ihme tämä aggressio on?
Kun on tuntenut liian paljon surua, alkaa kovettua. Koska viha antaa voimaa, viha on naamio ja kilpi. Ymmärrän yhä paremmin vihaisia feministejä. Ymmärrän nistejä. Rikollisia. Niitä koulukiusaajiakin. Kaikki he vihansa alla tuntevat kipua ja pelkoa.
Kelaperhana vituttaa mua suunnattomasti myös; sain päätöksen vihoviimein asumistuesta viime viikolla mutta siitäkin on jo useampi arkipäivä eikä tukia ole tullut. Mistä kiikastaa? Olisi ihan kiva syödä muutakin kuin leipää. Ehkä tämä vitutus on vaan sitä kun on rahantuska :D
10.5.2017
Pienet ja isot elämän ilot
Jos mä en pysy liikkeessä ja touhota iskee kauhea toivottomuus, ja jos mä taas touhotan, ahdistun ja väsyn siitä. Aloin kirjoittamaan nytkin tänne blogiin koska on pakko tehdä jotain. Onneksi tänään näen yhtä pitkäaikaisinta ystävääni... Tärkeiden ihmisten näkeminen auttaa aina! Kunhan niitä ei ole liian monta samaan aikaan samassa huoneessa, nimimerkillä Introvertti :D
Uudessa asunnossa sisustuskärpänen puree monesti niitäkin, jotka eivät muuten sisustusta juuri harrasta. On ollut terapeuttista laitella asuntoa oman näköiseksi!
Nyt on lasitettu parveke, mikä on etenkin Tuutikin kannalta ihana juttu. Tässä neiti katselee hämmästyneenä kynnykseltä: "Todellako? Pääsenkö ulos?" Sydäntä ihan lämmittää nähdä miten paljon Tuutikki viihtyy täällä! <3
Ehdin nähdä jo paria läheistä ystävää viime viikolla, yllä oleva kello tuliainen Filippiineiltä...^
No ei. En kieriskele sydänsuruissa enää *koputtaa puuta* Päivä päivältä käy selvemmäksi että tein aivan oikean ratkaisun. Olen saanut rauhan. Tuntuu todella hyvältä olla vapaa! Näin juuri kuuluukin olla.
Tästä asunnosta olen niin mielettömän kiitollinen. Tämä on juuri hyvä mulle - ja Tuutikille! Valoisa, avara, siisti, malliltaan kodikas, hiljainen naapurusto... Viimeisestä se isoin plussa :D Mulle on aina ollut tärkeintä että on rauhaa ja hiljaisuutta.
Lähisukulainen piristi mua ihanilla kukkasilla lauantaina...
Tuutikille hän oli virkannut pesän! Neitihän heti otti sen omakseen <3
Lunta!!! Jep, pohjoisessa ollaan taas... Leikkisä Tuutikki 2v ihan villiintyi hiutaleista.
... nämä korut taas ovat Israelin tuliaisia vanhemmilta :) Kauniit asiat...
... ja sokeri, mikäs niitä nopeampaa lääkettä sydänsuruihin :D
8.5.2017
Takaisin lähtöruudussa
Jahas, tämmönen nimi tällä blogilla, en edes muistanut enää! Muistan kyllä nyt että muutin sen :D
Nyt tuli sellainen olo että täytyy kirjoittaa. Olen purkanut ajatuksia paljon eri keinoin viime viikkoina... puhunut ja puhunut ystäville, sukulaisille ja eri viranomaisille (lekurit, hoitajat, sossutantat), somettanut yliaktiivisesti, "taiteillut"... Olen tehnyt kaikkeni purkaakseni sitä valtavaa painetta mikä pään sisällä on, yrittänyt parhaani mukaan olla kuormittamatta liikaa yhtä ihmistä kerrallaan ja siksi lörpötellyt vähän sinne sun tänne. Puhuminen ja avoimuus ovat mun aseita, lähinnä niiden avulla olen räpiköinyt tänne asti.
Vaikein vaihe on varmaan nyt ohi..? Viimeinkin! Muutin siis kauas miehestäni, takaisin kotikonnuille. Tuntuu jo nyt että olisin Kotona, olo on vapaampi ja helpottunut, ajattelen joka päivä miestä yhä vähemmän. Ehkä tässä tosiaan piti käydä niin, että unohdamme toisemme. Että tiemme erkanevat. Paljon olen miettinyt tähän asti että ehkä me vielä voimme eheydyttyämme palata yhteen mutta aika näyttää miten käy.
Joskus eroaminen tapahtuu vähitellen... Mä kuulun niihin ihmisiin joiden on todella vaikea erota, jättää, unohtaa, edetä. Eroaminen on aina vaikeaa eikä siitä pääse yli noin vaan; luulisi että tämä on itsestäänselvyys kaikille mutta ei tunnu olevan!
Moni miespuolinen tuttuni on ihmetellyt, miten voin rakastaa miestäni edelleen ja miksi en ole jo unohtanut häntä. Ööh? Rakastin miestäni mielettömästi ja eihän oikea rakkaus sormia napsauttamalla häviä. Rakkaus ei häviä koskaan. Sen muisto haalenee jos on tarkoitus niin kuin tällaisissa väkivaltaisissa suhteissa. Vuosi sitten olin onneni kukkuloilla, onnellisempi kuin ikinä aikaisemmin elämässäni! Sitten kaikki pilvilinnat kaatuivat rytinällä... Ei semmoisesta voi olettaa toipuvan hetkessä. Pitänee siis olla puhumatta enää sydänsuruistaan miehille, ne eivät vaan yksinkertaisesti ymmärrä. Niillä ei ole tarpeeksi empatiakykyä ymmärtämiseen ja herkkyyttä ollakseen sanomatta tökerösti. Nuolen vielä haavoja, ne tihkuvat edelleen ja sitten tulee joku juntti joka täräyttää "vieläkö sinä sen perään haikailet".
Vaikka avioliittomme oli suurimmaksi osaksi toimimaton ja riitelimme loppuaikoina lähes koko ajan, oli siinä paljon hyvääkin. Enkä minäkään ole viaton pulmunen koko tässä sotkussa, olen minäkin osani loan heittelystä hoitanut. Tosin aika kauan minua piti provosoida ennen kuin viha minusta tuli esiin. Viha, jota en edes tiennyt kantavani sisälläni. Olen ollut aina melko tempperamenttinen ja helposti kiukustuva (sukuvika!) mutten koskaan todella vihainen kellekään, riidellyt vain isäni kanssa, muuten aina ollut sopuisa. Viha oli patoutunut lapsesta asti Kiltin Tytön sisimpään, ja sitten raivostuttavan provosoiva ja lapsellinen aviomieheni kaivoi sen minusta esiin. Lopputuloksena oli paljon räjähdyksiä ja paljon uusia haavoja, varmasti molemmille. Mieheni tosin lähinnä aina nauroi jos haukuin häntä tms. Minä taas olin aivan hänen armoillaan...
Olen itkenyt avioliiton alusta kaatuneita unelmiani niin rankasti että enää ei ole jäljellä oikeastaan yhtään kyyneltä... Olen aivan tyhjä. Se sana kuvailee parhaiten tällä hetkellä olotilaani. Muuton jälkeen olin monta päivää aika shokissa, univelka ja stressi sai mut ihan sekavaksi mutta nyt on pari kolme päivää ollut tasaista, kaikki alkaa normalisoitua... ja olo on heti tyhjä. Ehkä se myrsky on nyt ohi. Ehkä tosiaan.
Minun (meidän?) onni oli, että liitto oli sen verran lyhyt että se tuntuu melkein jo nyt pelkältä painajaisunelta. Emme ehtineet rakentaa yhteistä kaveripiiriä tai mitään (J ei edes halunnut sitä, tai ainakaan ei halunnut olla osa minun sukuani mikä myös oli surullista ja niin väärin). Voimme molemmat jatkaa siitä missä olimme ennen tapaamistamme. Voimme unohtaa toisemme vaikka kokonaan, välissä on monta sataa kilometriä. Ehkä niin tulee käymään, en tiedä yhtään! Pitää vaan antaa tämä asia kokonaan Jumalaan käsiin.
Nyt tuli sellainen olo että täytyy kirjoittaa. Olen purkanut ajatuksia paljon eri keinoin viime viikkoina... puhunut ja puhunut ystäville, sukulaisille ja eri viranomaisille (lekurit, hoitajat, sossutantat), somettanut yliaktiivisesti, "taiteillut"... Olen tehnyt kaikkeni purkaakseni sitä valtavaa painetta mikä pään sisällä on, yrittänyt parhaani mukaan olla kuormittamatta liikaa yhtä ihmistä kerrallaan ja siksi lörpötellyt vähän sinne sun tänne. Puhuminen ja avoimuus ovat mun aseita, lähinnä niiden avulla olen räpiköinyt tänne asti.
Vaikein vaihe on varmaan nyt ohi..? Viimeinkin! Muutin siis kauas miehestäni, takaisin kotikonnuille. Tuntuu jo nyt että olisin Kotona, olo on vapaampi ja helpottunut, ajattelen joka päivä miestä yhä vähemmän. Ehkä tässä tosiaan piti käydä niin, että unohdamme toisemme. Että tiemme erkanevat. Paljon olen miettinyt tähän asti että ehkä me vielä voimme eheydyttyämme palata yhteen mutta aika näyttää miten käy.
Joskus eroaminen tapahtuu vähitellen... Mä kuulun niihin ihmisiin joiden on todella vaikea erota, jättää, unohtaa, edetä. Eroaminen on aina vaikeaa eikä siitä pääse yli noin vaan; luulisi että tämä on itsestäänselvyys kaikille mutta ei tunnu olevan!
Moni miespuolinen tuttuni on ihmetellyt, miten voin rakastaa miestäni edelleen ja miksi en ole jo unohtanut häntä. Ööh? Rakastin miestäni mielettömästi ja eihän oikea rakkaus sormia napsauttamalla häviä. Rakkaus ei häviä koskaan. Sen muisto haalenee jos on tarkoitus niin kuin tällaisissa väkivaltaisissa suhteissa. Vuosi sitten olin onneni kukkuloilla, onnellisempi kuin ikinä aikaisemmin elämässäni! Sitten kaikki pilvilinnat kaatuivat rytinällä... Ei semmoisesta voi olettaa toipuvan hetkessä. Pitänee siis olla puhumatta enää sydänsuruistaan miehille, ne eivät vaan yksinkertaisesti ymmärrä. Niillä ei ole tarpeeksi empatiakykyä ymmärtämiseen ja herkkyyttä ollakseen sanomatta tökerösti. Nuolen vielä haavoja, ne tihkuvat edelleen ja sitten tulee joku juntti joka täräyttää "vieläkö sinä sen perään haikailet".
Vaikka avioliittomme oli suurimmaksi osaksi toimimaton ja riitelimme loppuaikoina lähes koko ajan, oli siinä paljon hyvääkin. Enkä minäkään ole viaton pulmunen koko tässä sotkussa, olen minäkin osani loan heittelystä hoitanut. Tosin aika kauan minua piti provosoida ennen kuin viha minusta tuli esiin. Viha, jota en edes tiennyt kantavani sisälläni. Olen ollut aina melko tempperamenttinen ja helposti kiukustuva (sukuvika!) mutten koskaan todella vihainen kellekään, riidellyt vain isäni kanssa, muuten aina ollut sopuisa. Viha oli patoutunut lapsesta asti Kiltin Tytön sisimpään, ja sitten raivostuttavan provosoiva ja lapsellinen aviomieheni kaivoi sen minusta esiin. Lopputuloksena oli paljon räjähdyksiä ja paljon uusia haavoja, varmasti molemmille. Mieheni tosin lähinnä aina nauroi jos haukuin häntä tms. Minä taas olin aivan hänen armoillaan...
Olen itkenyt avioliiton alusta kaatuneita unelmiani niin rankasti että enää ei ole jäljellä oikeastaan yhtään kyyneltä... Olen aivan tyhjä. Se sana kuvailee parhaiten tällä hetkellä olotilaani. Muuton jälkeen olin monta päivää aika shokissa, univelka ja stressi sai mut ihan sekavaksi mutta nyt on pari kolme päivää ollut tasaista, kaikki alkaa normalisoitua... ja olo on heti tyhjä. Ehkä se myrsky on nyt ohi. Ehkä tosiaan.
Minun (meidän?) onni oli, että liitto oli sen verran lyhyt että se tuntuu melkein jo nyt pelkältä painajaisunelta. Emme ehtineet rakentaa yhteistä kaveripiiriä tai mitään (J ei edes halunnut sitä, tai ainakaan ei halunnut olla osa minun sukuani mikä myös oli surullista ja niin väärin). Voimme molemmat jatkaa siitä missä olimme ennen tapaamistamme. Voimme unohtaa toisemme vaikka kokonaan, välissä on monta sataa kilometriä. Ehkä niin tulee käymään, en tiedä yhtään! Pitää vaan antaa tämä asia kokonaan Jumalaan käsiin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)