Mun on pakko tänään kirjoittaa ihmisestä josta en ole koskaan tänne ainakaan kirjoittanut. En saa sitä mielestäni, enkä pysty tekemään mitään sen takia. Olen ihan toimintakyvytön, mun tunteet sitä kohtaan ovat niin voimakkaat.
Olemme tunteneet läheisesti 11-vuotiaasta eli melkein 20 vuotta. 20 vuotta sitten muutin samalle kylälle, muistan ensimmäisen koulupäivän ja P:n. Mitä P:llä oli päällä (samanlainen collegeasu joka mullakin oli, sillä vihreänä, mulla pinkkinä), sen ilmeet jne. Peruskoulun jälkeen aloimme vähitellen etääntyä koska menin eri lukioon... mutta emme koskaan katkaisseet välejämme, näimme suht' säännöllisesti, välillä vain harvemmin...
... kunnes viime vuosina olemme taas nähneet useammin ja hän muuttikin ihan lähelle minua, niin että olemme taas melkein naapureita niin kuin lapsuudessa.
Olin hankala ja inhottava varmasti teininä kun tunteeni muuttuivat ihmistenkin suhteen päivän sisällä monta kertaa. Minä se olin jota sai lepytellä, vaikka varmaan olin se joka enemmän sanoi asioita jotka voisivat loukata? Käsittääkseni P oli varmempi tunteistaan mua kohtaan nuorena kun ne mulla taas ailahtelivat. Mitä kadun tänä päivänä syvästi. En tajunnut mitä minulla oli.
Vuosina jolloin olemme olleet etäisempiä minulla on ollut muita ihastuksen/rakkauden kohteita mutta P:n ei tarvitsisi sanoa kun sana ja olisin kokonaan sen, enkä muistaisi enää muita. Eilen vietimme aikaa kaverihengessä mutta mun kuoren alla kuohui enemmän kuin ikinä enkä voinut sitten enää pidätellä itseäni vaan oli aivan pakko ottaa tämä asia puheeksi.
Rakkaus ilman vastakaikua tekee niin kipeää. Olin koko illan iloinen (?) ja yhtä hymyä, mutta kun lähdin kävelemään kotiin vaille kymmenen, aloin heti itkeä ja tunsin oloni niin tyhjäksi. Onneksi vastaan ei tullut ketään ja oli pimeää.
Pidän P:stä ihan liikaa että voisin tyytyä pelkkään ystävyyteen. Toisaalta en halua menettää sitä ystävänä jos se kerran ei koskaan tule vastaamaan enää tunteisiini. Mutta friendzonella olo on toisaalta myös kidutusta. Niin lähellä mutta niin kaukana. Ahdistavaa. Hirveä dilemma...
Huudan tämän asian tiimoilta Herran puoleen... Ottakoon hän tunteeni pois tai avatkoon ystäväni silmät näkemään minut uudessa valossa.
On myös turhauttavaa kun kaikki, KAIKKI, ystävät ja tutut aina ihmettelevät ääneen miksemme ole P:n kanssa pari. Silloin kiljun sisälläni kiukkuisena. ARGH!!!!! Niinpä. Olemme monessa suhteessa kuin toisillemme tehtyjä. Damn you, blind man. Well it's your loss.
