Mä en tiedä yhtään mitä mä tekisin. Mikä olisi viisainta. Mulle ja miehelle tuli taas riitaa... Ja se oli taas sen aloitteesta. Valitsin sanani jotenkin väärin jälleen kerran sen ollessa huonolla ja herkkänahkaisella tuulella ja voilá, helvetti irti.

Suollan jatkuvasti kuulemma "feministipaskaa". Se kuulemma vie miehestä halut ja ketuttaa. Yritin muistuttaa kerroista joina olen suorastaan alistunut sen tahtoon. Olen ollut itse asiassa ihan nössö, vanhanaikaisesti alistuva nainen. En saisi edes sanoin siis ilmaista tunteitani ja mielipiteitäni! Mieshän on aivan kuin isäni. Isän mielestä naisten kuuluukin vaieta.

Aina kun olen avannut suuni väärään aikaan se on ollut itsepuolustusta. Jos se kielletään, mitä jää? Olen persoona, en orja, miehen tarpeita tyydyttämään luotu olio. Minullakin on tunteet, tarpeet ja mielipiteet. Minä vain olen tällainen, joka puolustautuu sanan miekalla kun hyökätään! Se on mulle luontaista... Olen aina ollut sellainen vaikka vähän olenkin hiirulainen. Jos koen että mua kohdellaan epäoikeudenmukaisesti, puolustaudun. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Niih.

Jotenkin seurustelun myötä musta on tullut enemmän sellanen girl power-mimmi (feministi?): kuuntelen vihaisten naisten musiikkia (Gossip, M.I.A)  ja katson sarjoja joissa on vahvoja naisia (OITNB ja Jessica Jones). Jotenkin musta vaan tuntuu että mä saan niistä voimaa... En tiedä mitä tämä on.

Tänään olen ollut masentuneempi kuin kuukausiin. Jotenkin tuntuu että mikään ei juuri ilahduta, sytytä, olo on tyhjä ja ankea. Varmaan osasyynä tähän oloon on se eilinen riita... Se pudotti vaaleanpunaiset lasit päästä lopullisesti. Mutta sitä se elämä on... :(

En ole nähnyt kavereitani yli kuukauteen ja se alkaa tuntua. Mutta vielä enemmän tuntuu se että en ole saanut olla tarpeeksi kotona omien harrastusten ja arkipuuhien keskellä. Kisuakin ikävöin... Tarvitsen kotilomaa kipeästi!

Olo on kuin joku kuristaisi koko ajan. Rinnassa möykky. Hengittäminen tuntuu raskaalta, pää pöhnäiseltä, olen kuin unessa. Kävin äsken ostoskeskuksessa ja se oli hukkareissu, kun tili näyttikin nollaa. Hyvä kun jaksoin kävellä takaisin miehen kämpille! Raahasin jalkojani vaivalloisesti ja matkaan meni ainakin tupla-aika. Juuri nyt musiikki on ainoa asia joka piristää mua, vähän. Kirjoittaminenkin helpottaa.

Meillä oli isompi riita illalla. Niitä on ollut aiemminkin  mutta ensimmäistä kertaa eilen mietin, olenko tekemässä sittenkin isoa virhettä.

Tuntuu että en saa olla oma hölisevä itseni vaan jokaista sanaa täytyy harkita tarkkaan. Ja jos en hillitse suutani, mies muuttuu aggressiiviseksi. Ei se mua lyö mutta huonekalun lyöminen ja kiroamislitania ovat jo pelottavaa ja väkivaltaista itsessään. Mies reagoi vihassaan tismalleen samalla tavalla kuin isäni.

Olin riidan jälkeen puoli tuntia vessaan lukittautuneena emmekä puhuneet enää koko iltana mitään. Kai hän omalla tavallaan pyysi anteeksi, mutta... Haluaisin vain mennä kotiin. Tuollainen kokemus vie luottamusta. En voi sille mitään että mies kuuluu nyt lokeroon mahdollinen uhka.

En tiedä mitä tekisin... Typerä sydämeni on toivottoman rakastunut.

Pitkästä aikaa

Hei taas pitkästä aikaa! Saattaapi olla että nyt alan päivittää tätä blogia tiuhempaan tahtiin mitä aiemmin... tai sitten en. Nykyään on tarvetta päiväkirjamaiselle avautumiselle uuden elämäntilanteen myötä ja se vaan muuttuu lisää kun muutan miehen kanssa yhteen ja... AVIOIDUN. Jep, siitä on ollut jo puhetta. On vähän tehty suunnitelmia ja asuntoa etsitty. VOI JEE.

Aloin kirjoittaa pitkästä, pitkästä aikaa perinteiseen päiväkirjaan ja alkukankeuden jälkeen se sujuu taas erinomaisesti. No, onhan minulla vuosikausien kokemus takana :D On tärkeää pohtia asioita paperilla ja varsinkin nyt, kun on niin isoja muutoksia meneillään JA olen lopettanut terapian. Aika hurjaa: kävin terapiassa vuosikausia ja sitten lopetin sen kuin seinään. Saas nähdä oliko hyvä päätös... Luulen kyllä että enää ei ole tarvetta tosiaan terapialle. Ei tässä elämänvaiheessa. Miehen kanssa käymme terapeuttisia keskusteluja puhumattakaan keskusteluista tyttökaverien ja veljen kanssa. Ja aina voin turvata Jumalaan.

Olen ollut nyt kolme yötä taas miesystävän luona. Ehdin olla kotona matkan jälkeen parisen päivää! Olisin mielelläni ollut vielä pidempään kotona rankan reissun päätteeksi mutta toisaalta halusin kovasti nähdä kultani... Olimme tasan 3 viikkoa erossa. Se tuntui aivan mielettömän pitkältä ajalta! Kohta olen ollut saman verran erossa pikkukissastani... Sitäkin ikävöin. Olen kuitenkin alkanut tottua jo siihen että olemme joskus erossa toisistamme :D Mutta enää en laita sitä hevillä hoitoon! Se on minun vauva..,

Elämässä ei ikinä välty huolilta, ei edes onnellisina aikoina. Tällä hetkellä huoleni ovat kuitenkin pieniä eivätkä hallitse arkea. Ne eivät lamauta ja voin puhua niistä rakkaani kanssa. Rahahuolet... Niitä minulla on edelleen, mutta olen tottunut (mikä tuskin on hyvä) ja toisaalta tilanne helpottaa avioliiton myötä. Vuokran jaamme yhdessä, kuten muut elämisen kulut, miehellä on hyvä vakityö ja hän vartioi rahankäyttöäni ettei se mene ihan järjettömäksi. Olin hetken aikaa huolestunut täytyykö minun luopua kokonaan keräilyharrastuksestani kun mies kiukuspäissään sanoi jotain sen suuntaista mutta se on kuulemma ok, kunhan en kaikkia rahojani tuhlaa. Eli yhteisymmärrys on löytynyt :D

Olen vuosikausia elänyt todella paljon pääni sisässä. Mielikuvitusmaailmani on rikas ja se yhä edelleen kietoo minua sisäänsä, aika ajoin melko tiukastikin... Siitä joutuu luopumaan kun avioituu, mutta ei se mitään... Se on vain tervettä. Minulla on aina kuitenkin harrastukset joihin paeta hetkeksi: musiikki, keräily, taide.

Tällä hetkellä tuntuu että olen täysin oikealla polulla ja kaikki on melkeinpä täydellistä. Pienellä varauksella kuitenkin suhtaudun kaikkeen mitä eteen tulee, niin paljon elämä on potkinut päähän tähänkin asti. Ei voi koskaan tietää, milloin seuraava pudotus tulee. Jos ja kun sellainen tulee, olen nyt vahvempi. En mene enää niin rikki, uskon näin. Ja kävi miten kävi, minulla on aina Jumala puolellani.