Hillopäivät

Mikään ei ollut muuttunut, mitään ei ollut tapahtunut, mutta oloni oli koko ajan huonompi. Itkuinen monta päivää ja ahdistus vain kasvoi... Sitten tänään: menkat, tadaa! (Lol oli pakko tuo otsikko laittaa :P)

En mä ennen kahta viikkoa ennen menkkoja ollut masentunut. Tai sitten en sitä huomannut koska olin koko ajan masentunut... Nykyään kun olen voinut tasaisemmin, huomaan hormonaaliset muutokset selvemmin. Kai. Mulla oli myös poissa menkat vuoden endometrioosihoitojen takia niin ehkä ne hormoonit jotenkin rajummin vaikuttavat muhun nyt?

Ihan normaalia hormonaalista masennusta tämä ei varmaan ole, kun tuntuu että paranoidiset ajatukset ovat vain yltyneet viime aikoina. Ne helpottavat päivällä mutta yön tunteina pahenevat... Ne saavat minut huolestuneeksi ja ahdistuneeksi, pelkäämään kaikenlaista. Liittyvät aina melkein ihmissuhteisiin, kavereihin.

Laitetaanpa tähän tämän hetken inspiraatiokuvia loppuun ettei blogi ihan masentavaksi käy!

Viime aikoina 60-luku on inspiroinut kovasti... oikeastaan melkein koko kesän. Tuo hiustyyli^ ja meikki! (Penelope Tree kuvassa).

 Maudie James

60-luvun muoti vaan oli niin siisti sekoitus boheemia ja klassista eleganssia. Ja ihanat pitkät, liehuvat hiukset tyyli-ikoneilla... <3 Olen niin kateellinen niille joilla kasvaa hiukset! Mulla ne jämähtävät aina samaan pituuteen. Kasvavat tooosi hitaasti.

 Brigitte Bardot <333 Niin upea!

En aiemmin ollut paljoa tutkinut Priscilla Presleytä netissä; tosiaankin Lana Del Rey yhteen aikaan otti paljon hänestä vaikutteita (suorastaan kopioi tyyliä, mutta mikäs siinä, niin upea on^^).

 Iki-inspiroiva Grimes! Tänään bongasin ihkauudet editoriaalit hänestä.

Joka kesäinen The Virgin Suicides-nostalgia yllätti tietenkin, kuuntelin Airin säveltämää soundtrackia monta kertaa loopilla ja katsoin leffan... tein leikekirjaa sillä teemalla jne. *obsessed*

Thinsposta ja ihmissuhteista

Minä olen sellainen ihminen, että minulla on tapa läheisilleni kiukutella jos minulla on paha olla. Tai en tiedä ovatko kaikki sellaisia, ehkäpä, enemmän tai vähemmän... Minä kiukuttelen ihan liikaa ja koettelen toisten hermoja. Nyt muistelen jo viime viikon reissua ihan lämmöllä. Olisin varmaan nauttinut olostani jos olisin voinut paremmin. Ei se kiukuttelu niistä ihmisistä tosiaan johtunut... Kun vaan läheisetkin ymmärtäisivät paremmin ihmispsyykettä, syitä ja seurauksia.

Viime päivinä oloni on laskenut tasaisesta vähän miinukselle. Tai sehän alkoi jo vanhempien luona... Ehkä lähestyvä syksy saa olon surulliseksi, kesä taas ohi ja pitkä talvi edessä... :( Tai jos mieltä nakertaa salaisesti taas laihdutus.

Suhtaudun ristiriitaisesti thinspoon. Tiedän että thinspo on ihan älytöntä ja liiallinen laihuuden ihannointi (jotkut ihailevat jopa ANOREKSIAA) sairaalloista ja vaurioittavaa, mutta silti en oikein voi täysin pysyä siitä erossakaan, kun en muuten saa pudotettua painoa niin hyvin. Se todellakin motivoi! Minun täytyy opetella terveellistä ruokavaliota, liikkua enemmän ja pudottaa 2-4kg vähintään... En tiedä onko se sitten tulella leikkimistä jos katselee ja seuraa thinspoblogeja mutta katsotaan. Jos se pysyy hallinnassa se on ok...

Minulla on jatkuvasti epäilyjä kavereita kohtaan. Osa niistä saattaa olla keksittyjä mutta osa on kyllä tosia... On ärsyttävää, kun minä olen aina se joka ottaa yhteyttä ja järjestää tapaamiset. Minua ei ikinä kukaan kysy mihinkään paitsi joihinkin juhliin, joihinka tulee suunnilleen puoli seurakuntaa. Noh.. täytyy rehellisyyden nimissä sanoa että yksi kavereistani (ystävä?) ottaa minuun suht usein oma-aloitteisestikin yhteyttä, mutta siinäkin suhteessa tuntuu että minä olen se omistautuvampi ja kiintyneempi osapuoli. Sitä paitsi hän on ehkä muuttamassa satojen kilometrien päähän pian joten jään sitten yksin. Varmasti masennun... ellen jo opettele olemaan ilman sitä?

Olen miettinyt täytyykö ruveta erkaantumaan siitä. En jotenkin enää luota siihen että se on mua "varten" ja varmasti ystäväni aina. En luota moniinkaan kavereihini, niin monta ihmissuhdetta on kariutunut lyhyen elämäni aikana ja aina toisen aloitteesta. Minä en ole ihminen joka hylkää ystäviään. En kykene sellaiseen! Vaikka se toinen vähän ärsyttäisikin. Minä todella uskon siihen kliseeseen Friendship never ends, opin sen lapsena ja sen pidän. Tietenkin jotkut ystävävyyssuhteet loppuvat elämäntilanteiden muututtua ja osapuolten luonnollisesti kasvettua erilleen. Aikuisuudessa sitä ei luulisi kyllä enää tapahtuvan niin paljon?

Toinen asia joka kavereissani ärsyttää että he eivät koskaan tykkää nukkekuvistani. En liioittele. Kuulostaa äkkiseltään typerältä, että suutun tuosta mutta some on mulle ISO asia elämässä, iso osa harrastuksiani. Ja nukkevalokuvaus on nykyään suunnilleen mun "elämäntyö"! Olen harrastanut nukkejen kuvaamista jo monta vuotta. Harrastan sitä eniten ja olen ulkopuolisten mukaan siinä hyvin kehittynyt, että ei se ei-tykkääminen siitäkään johdu että kuvat olisivat paskoja. Jos kaverit eivät koskaan pidä töistäni, jos he eivät kannusta siinä ja arvosta töitäni, kuinka he voivat aidosti arvostaa minua? En käsitä. En minäkään suhtaudu heidän harrastuksiin että EVVK. Loukkaavaa! Lähimmälle sanoin siitä kerran kauan sitten... Hän kyllä ymmärtää aika hyvin harrastustani. Veli jo osaa arvostaa sitä, vanhemmatkin vähitellen. Miksi siis kaverit eivät voi arvostaa niitä? Edes hitusen? Tuskin ovat edes oikeita kavereita, alkaa tuntua. Kaksi heistä jotenkin ymmärtää ja yrittää ymmärtää, joten tästä päätellen minulla on tasan kaksi kaveria.

Valivali. :D

Lisää marmatusta

On se niin kiva tänne turhaumia purkaa että tässäpä taas lisää marmatan! Siitä, kun ihmiset olettaa että haluat nähdä heitä säännöllisesti ja olla iso osa heidän elämäänsä KOSKA olette verisukulaisia. Huoh...

Minusta on typerää, että velvollisuudentunnosta täytyisi pitää yllä suhteita joihinkin, vaikka selvästi huomaa että tyypit ei tule toimeen yhtään tai ovat vaan niin erilaisia, ettei heillä ole mitään yhteistä. Raivostuttavaa! Joka hemmetin kerta kun näen erästä sukulaista hän maireasti hymyillen muistuttelee, että koska olemme sukua meidän pitäisi nähdä enemmän. Piilopainostusta havaittavissa! Yhdessä Muumi-romaanissa oli hauskasti tästä esimerkki. Vilijaana-parka joka vuosi velvollisuudentunnosta kutsui ikävän enonsa vaimoineen luokseen, eivätkä nämä koskaan tulleet. Muumipeikko ja Niiskuneiti siihen että "mitäpä jos alat kutsumaan sellaisia joiden seurassa on hauskaa". Go muumit!

Silläkin riskillä että tietyt sukulaiset pitävät minua epäkohteliaana paskiaisena en aio velvollisuudentunnosta nähdä heitä yhtään enempää kuin täytyy. En mitenkään tarkoita että inhoaisin heitä tms, koska en inhoa ketään ja blaablaa, mutta me vain emme ole yhtään samalla aaltopituudella. Joskus tuntuu että he ovat sadan vuoden päästä aikamatkanneet luoksemme. Meillä vain ei ole yhteistä emmekä ns. puhukaan oikein samaa kieltä. Ja sellaisessa seurassa minun on ainakin hyvin vaikeaa olla oma itseni... ja se taas sitten masentaa. Eli ei kiitos. I'd rather be alone.

 2 aukeamaa yhdestä leikekirjastani...

I wanna be free

Olin kolme yötä vanhempieni luona juuri ja eilen kahdeksan jälkeen tulin kotiin. Kolme yötä oli kyllä ihan liikaa... En ole yleensä kotoa poissa kylässä noin kauaa. Meinasi mennä muutamaan otteeseen hermot vanhempien kanssa, ne kun tuntuu olevan niin eri planeetalta. Ei oikein ymmärretä toisiamme (lievä ilmaisu) ja lisäksi he eivät ole sisäistäneet sitä, että olen aikuinen. Ja herranen aeka, kolmekymmentä kohta lasissa!

Ihanaa olla kotona, omassa rauhassa... Sosiaalinen rooli on raskas rooli. Nyt voi olla taas vapaasti miten tahtoo. On kyllä tekemistäkin niin paljon että en oikein edes heti tiennyt mistä aloittaisi! Kuvien muokkailuhan se on kivointa niin siihen sitten päädyin.

 (Kammottavaa taidetta luonnon keskellä, yllä "Mielensä pahoittaja". Äiti ja mä säikähdettiin tuota kunnolla :D)

On tehnyt nyt mieli kuunnella "feminististä" poppia kun vietti muutaman vuorokauden melkoisen, kröhöm, patriarkaalisessa ympäristössä. Marina & The Diamonds, Sleigh Bells ja Icona Pop ovat raikuneet kuulokkeissa... Meidän isä on todella vahva luonne, määrätietoinen, pomotteleva ja itsepäinen; se on tottunut olemaan aina johdossa kaikkialla. Jotenkin sellaisen ihmisen seura on todella uuvuttavaa kun tuntuu että koko ajan pitää mennä vaan lampaana perässä välttääkseen konfliktit. Lisäksi isän tahti on aikamoinen: se on koko ajan aamu viidestä ilta kymmeneen liikkeellä. Huhhuh! Vähemmästäkin väsyisi... Äitiparka kestää sitä joka päivä. Eilen ja tiistainakin jo olin aivan uupunut ja sulkeuduin välillä vierashuoneeseen lepäämään. Vaikea oli päikkäreillä nukahtaa kun isä koko ajan edestakaisin harppoi tömistäen kuin elefantti pakatessaan reissuun tavaroita. Tuntuu että se ei ikinä ajattele muiden tunteita, porskuttaa vaan eteenpäin muista välittämättä. ARGH!

Kun kävimme lohipaikalla vanhempien, tätini ja hänen miehensä kanssa, käveleksin alueella yksin kuvaten maisemia. Menin mahdollisimman kauas yli-innokkaista onkijoista ja toisessa päässä aluetta olikin ihanan äänetöntä... Kuvat sieltä ovat aika kivoja :) Levollista vihreää ja hieman sinistä!

 Täti sai lohen ensimmäisenä, minä haavin kanssa autoin häntä saamaan sen:

 Jihuu :D En varmaan koskaan aiemmin ollut käytellyt haavia (enkä ole kyllä onkinutkaan). 

Puoli kahdeksan maissa siis pääsimme eilen viimein lähtemään kotikaupunkiani kohti. Mielialani kohosi hetkessä kattoon. Viihdyn kuitenkin parhaiten omissa oloissa... Oma koti kullan kallis! Ja tosiaan perheeni kanssa en voi olla vapaa ja täysin oma itseni. Aina arvostellaan ja mollataan jos on liian rehellinen... Onneksi minulla on tämä oma itsenäinen aikuisen elämä täällä eri kaupungissa. Olen tästä kiitollinen.

Painonhallinnasta ja joogasta

Tekee mieli kirjoittaa yhtäkkiä. On aamuyö, aurinko on alkanut nousemaan. Päätin valvoa tänä yönä koska nukuin edellisenä ihan liikaa... Aamulla ei ole menoja ja minulla on nyt kerrankin "inspiraatio" päällä. Maniaa tämä ei ole, ihan toivottu olotila vain. Liikaa unta--> yletöntä valvomista. Huomenna saatan olla kyllä eri mieltä... Jos olen iltapäivällä 12 tunnin päästä vielä virkeä, tämä on maniaa.

Kesäni on mennyt todella rauhallisesti... Tällä viikolla näin paria kaveria ja veljeäni, muutoin olen pysytellyt omissa oloissani... Olen hoitanut kotiani suhteellisen ahkerasti, yrittänyt hahmotella painajaisiani paperille terapiaa varten ja fiilistellyt musan & sarjojen parissa.

Äiti oli viime viikolla pari yötä luonani; näimme ekaa kertaa viikkoihin ja hän heti tokaisi: "Sinä oot lihonu." Ainahan vanhemmat lapsiaan (ja erityisesti äidit tyttäriään) arvostelevat, mutta silti se loukkasi. Ja suututti: eikö äiti muista mitään muutaman vuoden takaisesta? Kuinka minä näännytin itseäni kuukausitolkulla 40-kiloiseksi ja sairaalaan? Sanoinkin hänelle että "jaaha pitää näköjään taas alkaa syömättömäks"... Se painoasia on mulle niin heikko kohta, että miksi sen pitää juuri siitä arvostella mua?! On kyllä totta, että olen lihonut pari kiloa ja paino on siinä vaiheessa, missä sekin vähäinen jo näkyy. Normipainosta lievää ylipainoa kohti. Ja se paino on varmasti pelkästä ylimääräisestä rasvasta tullut: kaksi kiloa pelkkää rasvaa.

Olen sitten taas vahtinut syömisiäni ekstratarkkaan. Yritän pudottaa näin aluksi 2kg, ehkä 4. Uudenvuoden lupauksenihan oli pudottaa painoa. Pudotinkin sitten tammikuussa n. 2kg ja kohta ne tulivat takaisin; sitten pysyin kuukausia samassa kunnes nyt kesällä grilli- ja synttäriherkut ovat saaneet mut lihomaan reilun 2kg lisää. Dieetin aloittaminen on tosi vaikeaa... minä nääs pidän ruoasta hirveästi. Olen kulinaristi. Mutta olen pystynyt siihen ennenkin: pudotin 26kg vajaassa kahdessa vuodessa. Kova rääkki se oli mutta kannatti. Tosin nyt aion lempeämpää lähestymistapaa (mikä on tullut sanottua): pyrin syömään terveellisesti ja liikkumaan enemmän... (Yllä kuvissa viime lauantain lounaani/päivälliseni (oi nam) ja yleisin aamiaiseni, hapikset kasviksilla.)

Typerää kirjoittaa kun ei oikein kuulukaan mitään. Itsestään on tietysti hauska löpistä ja kai tätäkin kirjoitusta myöhemmin mielellään lukee, talvella kun mennyttä kesää muistelee tms. Voisi yrittää pitää ajan tasalla kuulumisia painonpudotusprojektin tiimoilta ainakin.

Muistinkin juuri, että joskus ajattelin kirjoittaa liikuntaharrastuksestani joogasta. Aiemmin ajattelin monien lailla mustavalkoisesti, että jooga on uskonto, vaarallinen ja hengellinen toimintamuoto, mutta joogaahan voi vallan hyvin harrastaa ilman minkäänlaista uskonnollista ulottuvuutta. Itse olen nyt vuoden epäsäännöllisesti kotona tehnyt joogaliikkeitä ja hallitsen rutiinit aika hyvin. Leikkaus hidasti ja tauotti harjoitteluani, niin olen siksi aivan jäljessä, koska pidin lähes puolen vuoden tauon toipumisen takia. Vähän ärsyttää kun muutamat tuttuni kavahtavat kuullessaan sanan jooga, mutta se on vain tietämättömyyttä... Jos googlaa "easy yoga poses" ja tekee kuvien mukaisia asentoja, ei siinä yhtäkkiä mene transsiin tms, eiköhän sellaiseen muutakin tarvita :D Jooga on minulle vain venyttelyä ja lihaskuntotreeniä, sopivan rauhallista ja mukavaa liikuntaa, sillä olen rauhallinen ja hidas ihminen... Onhan siinä se uskonnollinenkin puoli tosiaan, mutta siitä pysyn kaukana. (Tällä postauksella en myöskään halua tuomita niitä jotka uskovat joogaan liittyviin uskomuksiin - en edes tiedä niistä kunnolla - kukin uskoo miten haluaa mutta itse en todellakaan usko niiden olevan ainakaan hyvästä.)

Mutta jooga tosiaan on hyvä keino myös polttaa rasvaa. Eri liikkeillä on helppo keskittyä tiettyihin alueisiin vartalossa, esimerkiksi itse keskityn reisi-, selkä- ja vatsalihasten kasvattamiseen & rasvanpolttoon kyseisiltä alueilta. Tämä laji on myös siitä mukava että tässä voi paljonkin kehittyä ja kehitystä huomaa jatkuvasti. Se motivoi jatkamaan. Minulla oli ennen joogan aloittamista aivan surkea tasapainokyky. En pysynyt yhdellä jalalla seisten ollenkaan pystyssä! Ehkä pari sekuntia jos oikein keskityin. Nykyään tasapainokykyni on huiiiimasti kehittynyt :) En meinannut ennen pysyä edes tässä soturi-asennossa pystyssä aiemmin:

Aamu valkenee ja minä en ole nukkunut. Olen menossa rantalenkille kaverin kanssa, saa nähdä miten jaksan. Ehkä en paljon muuta tänään teekään... Menussa on rypsiporsasta ja kasviksia; juusto ja leipä ovat pannassa, puhumattakaan roskaruoasta ja makeista herkuista. 48kg, täältä minä tulen!