Pakko tulla kirjoittamaan koska pääni tulvii ajatuksia ja olisi tarve puhua tästä suunnilleen koko ajan, mutta en voi tietenkään rasittaa läheisiä tällä asialla. He eivät edes ole "osallisia" niin sanotusti koko asiassa... koska he eivät tunteneet ystävääni.

Rakas ystäväni on nyt siis saattohoidossa. Elinaikaa on päivä, kaksi. Tänään kävin katsomassa häntä sitten varmaan viimeisen kerran... Olen käynyt siellä nyt joka päivä ja viimeksi sunnuntaina hän jotenkin heikosti reagoi läsnäolooni.

Olen vihainen itselleni kun en mennyt aiemmin häntä katsomaan, ennen kuin viime perjantaina. Olin osittain kieltäymyksessä että eihän se nyt niin huonona ole ja osittain ylikohtelias odottaen vain hänen vastaustaan, onko hyvä aika tulla vierailemaan. Ja sitä ennen taas olin ollut n. viikon flunssassa enkä päässyt hänen luokseen siksi, koska hänelle flunssa olisi ollut vaarallinen. Joten kun pitkästä aikaa näin hänet viimein, hän oli järkytyksekseni mennyt saattohoitokuntoon. Edellisen kerran kun näin hänet, hän nauroi, käveli, istui kanssani pöydässä, katsoimme yhteistä suosikkisarjaa... ja sitten niin väsynyt ettei silmiään auki enää saanut.

Koko syksyn ja osan kesää hän on ollut osastohoidossa. Kun syöpä löytyi, se oli jo 4.tasolla, levinnyt joka paikkaan. Kemoterapiasta ei enää ollut apua, oli liian myöhäistä. Suututtaa se, että nuorta ihmistä ei oteta todesta ennen kuin on tosi kyseessä. Ystäväni oli joka toinen viikko tutkittavana sairaalassa ja oli jopa leikkauksessa vasta ollut ja SILTI SYÖPÄ LÖYTYI VASTA KUN OLI STAGELLA 4. Miten se on edes mahdollista? Selvästi oli pitkään joku vialla kun ei ruoansulatuskanava toiminut, siellä oli joku tukos. Ja ne jatkuvat kivut..! Minulla itselläni myös on ollut  väärä diagnoosi vuosia ennen kuin sain endometrioosidiagnoosin.

Tutkimuksia saa tosiaan vaatimalla vaatia ja saaneeko niitä sittenkään. Nuorista ihmisistä taidetaan ajatella "kunhan valittavat" tai "eivät kestä minkäänlaista kipua" tms. Ei Suomenkaan terveydenhuolto mikään täydellinen ole ei...

Vihainen on kyllä helpompaa olla kuin surullinen. On helppo parjata sairaalaa ja lakipykäliä jonka mukaan hoitohenkilökunta toimii. Mutta menetyksen hyväksyminen ja suru ovat järkyttävän raskaita.

Minulla ei ole montaa läheistä ystävää ja K on yksi heistä, sielunsisko suorastaan. Me emme tunteneet vuosikausia mutta tuntuu kuin olisin tuntenut hänet lähes aina. Kun tutustuimme meillä synkkasi heti, olemme monessa asiassa todella samanlaisia. Tuntui että hän ymmärsi minua aina ja minä häntä.

Olen tehnyt surutyötä jo jonkun aikaa... mutta kyllä tämä kauhealta tuntuu. Vasta nyt käsitän joka tasolla että hän lähtee. Ja minulle jää kova ikävä.