Minulla on parantumaton sairaus mutta ei se mitään.

Kävi jotenkin ihmeellisesti tässä tällä viikolla: ensimmäistä kertaa hyväksyin sen, että mulla on sairaus. Mun elämä vaan on tätä, on ollut jo kymmenen vuotta. On ollut aikoja jolloin olen ollut terveempi, mutta ne nousukaudet eivät koskaan kestä paria kuukautta pidempään. Nyt olen mennyt taas niin huonoon kuntoon, että vain kaksi kertaa aiemmin elämässäni olen ollut yhtä sairas: tulipalon jälkeen 14-vuotiaana ja 2008 äitini sairastuttua. Vaikeudet avioliitossa ovat vaan olleet niin suuria että olen tullut sairaaksi. Ilmiselvä merkki että jutussa on kaikki pielessä... :(

Mutta. On vapauttava tunne viimein hyväksyä sairautensa! Olen aina yrittänyt vain räpiköidä irti siitä, hävennyt sitä ja surrut läheisteni reaktioita koska ilmeisen selvästi olen heille pettymys. Tää-ei-voi-olla-näin-en-hyväksy- mentaliteettini on vain pahentanut oloani. Mitä ahaa-elämyksiä!

Elämä on otettava vastaan iloiten ja kiitollisena siten kuin sen on saanutkin. Vain niin siitä voi nauttia. Minulla on parantumaton sairaus (oikeastaan kolme) mutta ei se mitään. Elämästä voi silti nauttia, se voi silti olla rikas, käänteitä ja tapahtumia täynnä. Voin silti saavuttaa jotain.

Aviomiehelläni luultavasti on sama parantumaton sairaus. Ja hän se vasta ei hyväksy sitä! Se ei hyväksy munkaan sairautta ja moni riitakin on lähtenyt yksinkertaisesti siitä. Hän oli aivan tietoinen tilastani ennen kuin menimme naimisiin... Ehkä hän ei vain uskonut minua koska hän on kieltäymyksessä itsensäkin kohdalla. That's it. Aika näyttää mihin tämä tie vie... Nyt elän päivän kerrallaan.

Itsenäinen nainen??

Elämäni on alkanut palata tuttuihin uomiinsa... Stressi helpottaa ja olo kohenee. Pakolliset asiat asumisen ja toimeentulon suhteen on tehty ja voi viimein hengähtää, alkaa toipumaan.

Viihdyn erittäin hyvin keskustassa, yksiössä, yksinään. Saa sisustaa miten tahtoo ja paikat pysyy siistinä kun ei ole sotkijaa saman katon alla. Kissakin selvästi viihtyy nyt paremmin, kun saa riehua miten lystää ilman pelkoa ärjyvästä miehestä :D

Huonona puolena se että mua pelottaa, sorrunko taas alkoholiin yksinäisinä iltoina... Se oli vuosia mun heikkous; auttoi kun asui puolison kanssa, ei ollut yksin koskaan. Vaikka kaikki käytännönasiat on kunnossa, tekemistä on vielä paljon. Nimittäin oman tervehtymisen kanssa, traumasta toipumisen kanssa jne. Tosin toinen paheeni (shoppailu) on paljon hallitsevampi kuin alkoholin houkutus.

Toisinaan mua ahdistaa kovastikin ajatus yhteenpalaamisesta mieheni kanssa. Sen läheisyyskin ahdistaa ja näen sitä mielellään aika harvoin. Mutta toisinaan mä kaipaan sitä hirveästi! Ja jatkuvasti mä mietin mitä se tekee, mitä ajattelee...

Ongelmien ydin on aina ehkä ollut siinä (minun kannalta), että olen rakastanut miestäni liikaa. Ollut hänestä suorastaan riippuvainen. Olen nostanut hänet jalustalle, palvonut kuin epäjumalaa. Suhteen alkuaikoina olinkin koko ajan että "onko tämä totta, mitä tuo komistus näkee mussa, tää on liian hyvää ollakseen totta". Jep, komea mieheni on kuin mikä mutta se luonne..! (Vai onko söpö oikea sana, poikamainen kun on, ikäistään nuoremman näköinen...) Koska olen nostanut miehen niin jalustalle, hän on taatusti saanut siitä lisäpaineita. Hänelle tuottaa paineita jatkuva läheisyyskin, niin introvertti kun on, ja kovia kokenut. Sitten minä "odotan" häneltä täydellisyyttä.

Itsenäistymiseni vanhemmistakin on kestänyt ihan epänormaalin kauan... Olen jo kolmekymppinen ja vasta nyt ehkä voin sanoa olevani täysin itsenäinen? Silti heidän, etenkin isän, mielipiteet vaikuttavat muhun vieläkin ihan liikaa... Tuntuu että muutan mielipidettä miehestäni aina sen mukaan kenen kanssa puhun. Sellainenhan on kaukana itsenäisestä! Sitten kun olen miehen kanssa tai juttelen anopin kanssa, olen sitä mieltä että juu me kuulumme yhteen. Lähes kaikki minun tuttunihan dissaavat miestä mennen tullen. Ovat varmoja ettei hän muutu...

Aika näyttää. Kuinka käy. Minun mielestäni mies ainakin yrittää.

This is me

Eilen mä sen huomasin... että mä en rakasta mun miestä enää.

Viime viikot - ja kuukaudet jopa! - ovat olleet sekavia, enkä ole tiennyt mitä oikeastaan haluan. Vuoroin olen surrut avioliittomme tilaa ja ikävöinyt yhdessä rakentamaamme elämää, vuoroin tuntenut vihaakin miestä kohtaan, sitä sen itsekkyyttä ja julmuutta kohtaan! En ihan varmaksi tiedä, koska oikeastaan lakkasin rakastamasta miestäni... Ehkä ensimmäisen riidan jälkeen? Ei, oli se myöhemmin.

Alussa mä säikähdin sitä sen raivoamista ja itkin vain, pettyneenä ja loukattuna. Mutta sitten mun mitta tuli täyteen ja aloin tapella vastaan. En halunnut enää alistua pelkäämään ja suremaan, halusin saada oman ääneni kuuluviin. Koska avioliitossa on kaksi osapuolta. Kaksi tasa-arvoista kumppania. En ole mieheni omaisuutta! Hän ei ole minun uusi isäni. Olen aikuinen! Päätän elämästäni itse! ENKÄ HALUA ENÄÄ OLLA MIEHENI KÄSKYTETTÄVÄNÄ! En koskaan mieheni mielialojen pompoteltavana.

Heh, nää kuvat on aika random.

Lapsuudessa sai aina haistella mistä päin tuulee, millä tuulella isä on. Muistan usein sen helpotuksen kun olimme kotona neljästään äidin ja veljien kanssa. En halua samaa avioliitossa! Olen jo tarpeeksi kauan pyydellyt anteeksi olemassaoloani... Se saa nyt loppua.

Minulla on naamari päällä enemmän tai vähemmän aina kun olen kotini ulkopuolella. Se, että naamari pitäisi kotonakin olla päällä, tuntuu mahdottomalta. En jaksa. En enää. Mieheni yksinkertaisesti ei rakasta minua tällaisenaan... Mulle on aina ollut tärkeintä ystävissäkin se, että heidän kanssaan voin vapautuneesti olla juuri tällainen kuin olen, että he hyväksyvät minut tällaisenaan eivätkä vaadi mua muuttumaan. Samaa tietenkin odotan mieheltäni...

Mä olen puhelias. Mä olen höpsö. Mä olen tempperamenttinen! Tunteileva, impulsiivinen. Enkä mä muuksi muutu. Liian monen ihmisen takia olen yrittänyt muuttaa itseäni ja aina se ennemmin tai myöhemmin epäonnistuu. Ihmiset on mitä on... Me emme voi muuttaa heitä eikä meidän kuulukaan voida.

Ehkä vähän sekava teksti? Olen väsynyt... Öitä:)

Viimein tyyntä - toistaiseksi

Olen viimeinkin omassa kodissani, muutto ohi. Sain asunnon viime viikolla! Melko kauan sitä saikin odottaa... Olin asunnottomana kuukauden, viikon sukulaisten nurkissa, sitten turvakodilla.

Voin sanoa että yksi elämäni pahimpia kuukausia oli tuo lokakuu. Menin joksikin aikaa traumaattisten tapahtumien takia tosi huonoon kuntoon... Tunsin olevani niin yksin, kroppa ja mieli monta viikkoa hälytystilassa, paniikissa. Siedän huonosti stressiä, sairaana tuskin yhtään. Pienetkin vastoinkäymiset asunnonetsinnässä saivat minut aivan tolaltani. Muutaman kerran sain pahan paniikkikohtauksen ja käytin lähes joka päivä rauhoittavia. Asunnottomia on tässä kaupungissa niin paljon että kuukauden odottelunkin jälkeen eräs halvempi vuokrafirma sanoi vaan että "ei edelleenkään asuntoa sulle".

Mutta nyt se helvetti on ohi. Pääsen taas rutinoitumaan :D On koti, turva. Oma rauha, vapaus! Ne on mulle tärkeimpien asioiden joukossa. Niitä varmaan piti jo liiankin itsestäänselvänä mutta kyllähän niiden pitäisikin Suomen kaltaisessa "hyvinvointivaltiossa" olla itsestäänselviä. Vaan eivätpä ole! Mä tajuan nyt yhä kirkkaammin mikä tämän maan tila on. Erittäin huonoon suuntaan ollaan menossa... :(

Olin suunnilleen kuukauden erossa rakkaasta kissastanikin. Kamalaa! Onneksi sain sille sentään hyvän hoitopaikan... Se viihtyi siellä. Nyt ollaan oltu muutama päivä taas yhdessä ja T on ihan ennallaan :) Seuraa mun jokaista liikettä ja riehuu. Nytkin se hetkeksi tuli kiehnäämään mun viereen ja vaatimaan huomiota.

Emme eroa mieheni kanssa, emme vielä ennen kuin olemme oikeasti yrittäneet pelastaa liittomme. Asumme jonkin aikaa erillään, käymme pariterapiassa, omissa terapioissa... Aika näyttää miten käy. Mutta nyt tuntuu vahvasti siltä että meidän tarina ei ole vielä lopussa.

Tulevaisuus näyttää ihan semitoiveikkaalta. Asunnollani on loistava sijainti joten pääsen asioilleni helposti. Työkyvyttömyyseläke jatkuu mutta kokeilen erilaisia kuntoutuksia. Rahaa on nippa nappa elämiseen mutta se ei koskaan ole ollut se ykkösjuttu mulle vaikka shoppailusta paljon pidänkin... Terveys ja onnellisuus menevät talousasioiden ohi mennen tullen. Eikä onni löydy rahasta.

Mun maailma on mullistunut tässä muutaman päivän aikana. Viikonloppuna tuli jäävuoren huippu mun ja mieheni liitossa, tappelu oli sen suuntaista että piti kutsua virkavalta hätiin ja lähteä kaverin luo turvaan, seuraavana päivänä veljeni haki mut pois koko kaupungista monen sadan kilsan päästä.

Olo on tosi sekava: ristiriitainen koska toisaalta rakastan miestäni ja yhteistä elämäämme, tilanne on nyt 50-50 siinä ehkä, eli puolet huonoa, puolet ihan ok tai hyvää. Ja olen hämmentynyt, miten noin pahaa voi joku tehdä sellaiselle jota sanoo rakastavansa! Rikottu olen sisintä myöten ja pelkään ehkä enemmän kuin 16 vuoteen (silloin meillä paloi lapsuudenkoti maan tasalle).

Riitaisahan tämä suhde on ollut ihan alusta asti. Se vain paheni puolessa vuodessa väkivaltaiseen käytökseen. Varmaan vielä pahemmaksi vain menisi jos jäädään saman katon alle :(

Sydämeni on siis ihan murtunut. Olen niiiin pettynyt. Luottamus on täysin mennyt. Se pitää joko rakentaa alusta jos se on mahdollista tai ei tule mitään. Ja tarvitsen nyt oman paikan jossa saan turvassa "nuolla haavojani" ilman minkäänlaista väkivallan uhkaa.

Mies ei tietenkään tätä sulata.. Vuoroin pyytää mua takaisin luokseen, vuoroin uhkaa heittää omaisuuteni pihalle ja vaihtaa lukot etten pääse hakemaan tavaroitani :( MITÄ MÄ TEEEEEEEEEEEEEN

Hyviä uutisia

Nyt aion olla pelkästään positiivinen! :D

Sain viimeinkin terapeutin. Olin ilman sellaista yli 8kk.  Juuri suurten muutosten keskellä jäin ilman terapeuttia... Mutta nyt on tarvottu tarpeeksi kauan ilman sellaista! Tapasin terapeutin maanantaina seurakunnalla. Huomasin heti että olin tullut oikean ihmisen juttusille, se oli selvää johdatusta. Pääsimme jo eka kerralla ongelmien ytimeen, mitä ei kaikilla tapahdukaan.

Sen jälkeisenä päivänä olin tosi ahdistunut... Mutta nyt pari yötä nukuttuani voin jo paljon paremmin. Varmasti se eheytyminen alkaa kunnolla nyt päästä vauhtiin! Ainahan sitä on vähän tapahtunut, askel eteenpäin... kaksi taakse jne... Mutta tämä on se. Oikea terapeutti juuri minulle. Uskon näin!

On kauhean tärkeää että on samalla aaltopituudella terapeutin kanssa, että luottaa siihen  ja että se on juuri oikeanlainen. Terapeutteja on niin kovin monenlaisia... Siksi oikeanlaisen löytäminen on aika vaikeaa, koska jokaisella on yksilölliset tarpeet. Sama juttu lääkkeissäkin... ja varmaan melkein kaikessa. Noh. Tästä on hyvä jatkaa!

Olen murehtinut aikuisia veljiäni viime aikoina aivan liikaa. Miehestäni se johtuu siitä että olen joutunut ottamaan huolehtijan roolin jo lapsena... Hän on varmaan oikeassa. Nyt yritän tänään ajatella vain (?) itseäni. Tehdä kivoja juttuja. Relata. Olla vapaa murheista.

Joskus on lupa olla "aivoton" :) Minulle parasta rentoutumista on kuvata ja hypistellä nukke- ja lelukokoelmaani. Katsella lempisarjoja. Kuunnella musiikkia. Surffailla Tumblrissa. Nuo ovat kyllä selkeästi rakkaimmat harrastukseni!

Aloitin eilen Stephen Kingin Hohdon. En pitänyt suuremmin elokuvasta, tai oikeastaan näyttelijät siinä olivat minusta jokseenkin ärsyttäviä. Se naikkonen ja Jack Nicholson... En tykkää! :D Mutta kirja vaikuttaa hyvältä.

Mitä minä tekisinkään ilman rakasta kissaani? Se on minulla ollut nyt hieman yli vuoden. Olen superkiintynyt siihen ja se selvästi minuun. Se aina seuraa minua koiran tavoin... :D Voi kun elämä olisi paaaljon kurjempaa ilman Tuutikki-murua! 

Huonot kortit mä sain

Sain kuukausi sitten vähän tarvittavia (rauhoittavia) lääkäriltä tähän akuuttiin kriisivaiheeseen. Olin vastaanotolla itkusta naama turvonneena eikä itkusta sielläkään meinannut tulla loppua. Olen itkenyt tämän avioliiton alkutaipaleen aikana enemmän kuin koskaan aikuisiällä. Tuntuu että olen siinäkin suhteessa taantunut jonnekin... elämäni synkälle "sivulle" takaisin.

Tarvittavat lääkkeet auttavat ajattelemaan selkeämmin ja oivaltelemaan, aivan kuin inspiraatiot pääsisivät virtailemaan vapaammin. Jos voisikin joskus olla niin eheä ettei enää tarvitsisi siihen lääkeapua! Ja varmasti sekin päivä koittaa. Mutta sitä ei tiedä miten pitkä polku on vielä tallattavana...

Tarvittavissa lääkkeissä on tietenkin se riski että niihin jää koukkuun. Olen näin avoimesti kerrottuna ollut pienessä koukussa männä vuosina niihin. Ja se pahakin niissä tabuissa on että toleranssi kasvaa, tarvitsee koko ajan vain enemmän, jos meinaa niistä apua saada... Siksi niihin ei voi täysillä nojautua. Tosin minä taidan olla sen verran pienikokoinen, että en ole huomannut vielä toleranssini kasvaneen edes (melkein) kuukauden käytön jälkeen. Ehkä lääkkeitä pitäisi napsia joka päivä että toleranssi kasvaisi. Ja monta vuotta? No anyways!

Mua on alkanut pelottaa se aika, kun niitä ei enää ole. Lasken pillereitä... Viisi pilleriä vielä. Entäs sitten? Tiedän, että en saa niitä helposti lisää... koska olen menneisyydessäni käyttänyt niitä väärin. Arvatkaa vaan kaduttaako! Ne lääkkeet ovat tässä elämänvaiheessa todella tarpeen. En olisi pärjännyt näinkään hyvin jos niitä ei olisi ollut apunani. Myös miehelläni on niitä... ja hänellekin ne ovat tarpeen. Ollaan me pari! Melkein naurattaa.

Rauhoittavien lisäksi joudun melko usein käyttämään vahvaa kipulääkettä, koska olen jatkuvasti kivulias. Milloin se on pää ja lihakset, milloin alavatsa. Koska jännityspäänsärky! Ja se hemmetin adenomyoosi/endometrioosi. Että tässä on tosiaan monta huonoa korttia mun pakassa! Mieheni sentään on fyysisesti aivan terve. Jospa mahdolliset lapsemme tulevat häneen siinä asiassa!

Tämä on noidankehä: on mielenterveysongelmat ja vaikeuksia ihmissuhteissa tai rahan kanssa tms -> sitä seuraa somaattisia sairauksia, sitä lääkekierre, lääkkeistä taas vieroitusoireita/addiktoituminen tai kurjia haittavaikutuksia... Tuo kierre on niin yleinen, niin monet ovat tässä samassa tilanteessa olleet ja juuri nyt ovat.

Mun unelma on että jonain päivänä voin auttaa muita, vaikka vapaaehtoistyössä. Koska kaikella on tarkoituksensa. Vaikeudet vahvistaa, opettaa, antaa työvälineitä tulevaan. Siksi kiitän Jumalaani myös niistä pahoista ajanjaksoista.

Olisi kiva jos saisi joskus vertaistukea tällaiseen... vaikka tämän blogin kautta? 

Rakkaus?

Meidän perheessä ei puhuttu koskaan rakkaudesta. Perisuomalaiseen tapaan hellyydenosoitus oli tosi alkeellista ja sanatonta aina. Sen takia en osaa sanoa "rakastan sinua" miehellenikään. Eipä sillä että hänkään osaisi sitä sanoa... Siksi en tiedä rakastaakokaan.

Minä kyllä rakastan sitä. Kaiken suuttumukseni alla on aina rakkautta ja siksi en voisi lähteä pois. Pitäisi sattua jotain äärimmäistä että rakkauteni kuolisi, koska aito rakkaushan ei kuole helpolla, kuoleneeko lainkaan.

Ihan kauhea olo. Tuntuu että en voi tehdä muuta kuin istua tässä ja ajatella tapahtuneita. Pitäisi nähdä kaveria ja käydä kaupassa mutta miten tässä mitään jaksaa. Olen lamaantunut. Sormet kyllä toimii :D

Viha

Mulla tuli mitta täyteen. Tai kiehahti yli, whatever. Räyhäsin eilen pahemmin kuin ikinä koskaan. Sanoin miehelleni pahemmin kuin koskaan kellekään toiselle. Meidän pitäisi rakastaa toisiamme eniten maailmassa, mutta mitä teen? Haukun miehen niin pahasti kuin osaan. Halusin vaan satuttaa sitä niin paljon kuin pystyin, sanoilla. Koska mua sattui.

Mua niin kyllästyttää ja hajottaa etten saa olla omassa kodissani vapautuneesti oma itseni. Aina pitää miettiä sitä toista ja se toinen on vielä tosi räjähdysherkkä. Avioliitto tietenkin on sitä, että otetaan toinen huomioon, mutta JOKU RAJA. En jaksa aina elää sillä tavalla että haistelen, mistä päin tuulee. Jos mulla on paha olo, haluan puhua siitä. Jos mua hatuttaa, haluan päästellä höyryjä ulos. Mutta kun ei! Jos mä ilmaisen mielipahaa, se on valittamista ja vaatimista ja ehdottoman kiellettyä. Mies kyllä itse valittaa ja mäkättää minkä ehtii, mun pitää aina olla korvana kuulolla ja nyökyttelemässä. Mutta jos mulla on asiat huonosti, täytyy pitää suu kiinni nöyrästi, kärsiä hiljaa, koska miestä "ei kiinnosta", mies "ei jaksa".

Joten... Sain tarpeekseni ja viha pääsi valloilleen. Oikeasti toivoin hetken ajan mieheni kuolemaa. Että pääsisin vapaaksi! En tietenkään halua että hän kuolee. Rakkautta yhä on. Ja muutenkin, en järjissä ollessani tietenkään halua kenenkään ihmisen kuolemaa, vihollisenikaan. Sehän on samaa kuin olla murhaaja sydämessään. Mutta eilen hetken ajan minä todella olin murhaaja sydämessäni.

Huomaan lähipiiristäni että heitä kyllästyttää kun olen aina pyytämässä pientä apua milloin missäkin. Olen loputon ongelmavyyhti, ne eivät tunnu menevän ohi koskaan. Mulle ei ole ollut ikinä vaikeaa pyytää apua mutta varmaan mun pitäisi lopettaa se. Joskus ajattelin, että kun muilla on vaikeaa, autan heitä vuorostani, mutta aina minä olen se ongelmainen! Oikeasti! Olen LUUSERI. Ja mun auttamiseen on kyllästytty.

Elämän vuoristorata

Tuntuu että oon askeleen päässä sekoamisesta. Lopenuupunut. Mitta täyttymässä. Reunallaaaaaaa.

Viime aikoina mielialat on kyllä vaihdelleet mullakin eikä vain miehelläni... On ollut melkoista vuoristorataa tämä elämä. Se kuluttaa... Oli ongelmia lähipiirissäkin niin ne kuormittivat lisää... Otan aina muidenkin ongelmat raskaasti ja henkilökohtaisesti jopa. Murruin kyyneliin asti välillä!

Tuntuu että koko meidän suku on ihan sekaisin. Ja miehen suku taitaa olla myös... Voi mikä soppa! Ei yhtään täysipäistä. Vaikka onko kukaan koskaan aivan"täysipäinen"?

So true! Mä kuulun niihin jotka ovat suurisuisia, yliavoimia ja kuuluttavat kaiken tuskansa koko maailmalle. Se on mun selviytymiskeino. Tiedän että olisin huonommassa voinnissa ilman sitä jakamisen kykyä. Varmasti se on kyllä läheisille joskus rankkaa... Heidän vuokseen mun pitäisi avautua vähemmän. Tiedän että puhun ongelmistani liikaa! Tiedostan sen todellakin...

Ne jotka patovat kaiken sisäänsä lopulta pimahtavat, enemmän tai vähemmän. Jotain pahempaa voi sattua... Niin kävi yhdelle läheiselle melko vasta. Kai? En oikein vieläkään tiedä asioiden todellista laitaa koska se ihminen ei vaan puhu mulle enää. Se on niin surullista! Olimme joskus elämässä läheisiä... :( Siinä yksi syy olla surullinen.

Isoin ongelma edelleen on avioliitto. Toisaalta se on ehkä myös isoin voimavarani? Niin ristiriitaista! Olin ennen avioliittoa paljon epävarmempi, huomaan saaneeni itsevarmuutta nyt. Enkä koskaan ole täysin yksin, rinnalla on toinen vaikka se onkin melko huono tukija (kuten minä sille) ja tapellaan jatkuvasti. SILTI... Meillä on toisemme. Ja mies on osoittanut ns. kehityskelpoisuutta. 4kk sitten asiat olivat ehkä huonommin.

Sitten jotain kevyempää! Muse of the moment:

 Winona Ryder! Erityisesti nuorena, 80- ja 90-luvulla! Niiiiin upea!

Olen teinistä asti pitänyt Ryderistä näyttelijänä mutta nyt hän oikeastaan vasta "kolahti" muhun, inspiroi oikein toden teolla. Oikea goottiprinsessa <3

Beetlejuicessa se tietenkin loisti mun mielestä eniten... Katsoin vasta Netflixin uuden sarjan Stranger Thingsin 1. kauden. Se on aivan mahtava sarja, viiden tähden sarja! Loistavat näyttelijät, vetävä juoni, kiinnostava miljöö. Sitä on mainostettu vähän niin kuin Winona Ryderin sarjana jossain, mutta ei se tosiaan ole sen päähenkilö (vaan yksi monista).

Suosittelen kaikille jotka ehkä eksyy blogiani lukemaan! :D

Olen ollut vähän maanisena viime aikoina. On hankalaa kun mieheni ei usko että minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö! Ihan hullua... Sen mielestä "lääkärit eivät mitään tiedä". Se jopa painosti mut lopettamaan yhdet lääkkeet talvella... Nyt tässä on tulos. Joskus epäilen itsekin onko minulla sitä, mutta kylläh. Se vaan on lievä ja masennuspainotteinen... Täytyy palata lääkkeisiin mieheltä salaa :( Ei ole kiva lieväkään mania: on vaikea olla hiljaa, ajatus juoksee normaalia levottomammin ja hankala rauhoittua. Levoton olo... Inhottavan levoton.

Räjähdysvaara

On kyllä taas ollut sellaista vuoristorataa tämä elämä, että pakko jäsennellä ajatuksiaan kirjoittamalla. Ajatukset tuppaavat vaan eniten tulemaan öiseen aikaan kun pitäisi saada unta... Silloin tulee jos jonkinlaista pohdintaa ja olisi hyvä saada niitä ylös kun sitten tuppaa tulemaan myös oivalluksia. Sitten kun alkaa päivällä kirjoittaa, kaikki tuntuu unohtuneen. Noh, mutta yritetään.

Miehen jatkuvat mielialavaihdokset ovat koetelleet kovasti arkea. Enkä mä itsekään ole mikään viilipytty..! Mäkin osaan kiukutella. Tuntuu vaan että miehen mielialavaihtelut tapahtuvat paaaljon isommassa mittakaavassa. Se on suorastaan apinanraivolla täällä riehunut.

Meillä oli viime viikolla vieraita melkein koko viikon ja mies introverttinä sitä stressasi. No, kun vieraat olivat viimein lähteneet, mies tietenkin purki stressinsä ja pahan olonsa minuun raivoamalla. Sotatila kesti pari vuorokautta... Jospa se on nyt ohi! Mutta tuntuu että elän jatkuvan räjähdysvaaran alla.

Mä en osaa olla hiljaa, jos koen tulleeni väärin kohdelluksi. Jos mulle tehdään vääryytää, mä tappelen vastaan. Ja siitäkös ne sodat sitten syttyy! Kunnes tulee stoppi jommalle kummalle tai kummallekin. Jos osaisin vaieta silloin kun mies raivoaa kuin hullu, säästyisimme monelta, miehen pahantuulisuus menisi nopeammin ohi jne. Hyvä puoli tässä sentään on että hän tajuaa tehneensä väärin, tiedostaa omat ongelmansa yhtä hyvin kuin minunkin ongelmat. Monesti kun sitä tuppaa tiedostamaan vain ne vastapuolen ongelmat... Minäkin tiedostan omani - mutta en osaa ehkä aina niitä myöntää.

Olen löytänyt ihanaa vertaistukea netin kautta tähän kriisitilanteeseen. Helpotti kyllä todella paljon jutella sellaisten naisten kanssa, joilla on ollut sama tilanne avioliitossa! Iso kivi vierähti sydämeltä ja tuntui heti helpommalta katsella vaikeuksia silmiin. Vertaistuki on kullanarvoista joka ongelmassa. Sitä ei aina osannut arvostaakaan mutta nyt kun olen pitkään yksin kamppaillut, osaan arvostaa sitä taas. Todellinen siunaus! Melkein ilosta olen itkenyt kun niin kovasti helpotti.

Olen uhkaillut pahimpien riitojen tiimellyksissä erolla. Pieni osa mua ajatteleekin, onko tämä liitto tosiaan tuomittu, onko ero mahdollinen. En mä sitä silti kuitenkaan oikeasti halua. Ei pidä luovuttaa ennen kuin on kunnolla yritetty! Nyt on tosi vaikeaa mutta varmasti helpottaa jos emme luovuta vaan teemme töitä parisuhteen eteen. Nykyajan ihmiset luovuttavat liian helposti.

Olen nähnyt läheltä, miten todella vaikeasta liitosta sukeutuu sinnikkään yrittämisen (ja Jumalan voiman) avulla onnistunut, onnellinen liitto: vanhempieni liitto. Ympäripyöreästi ottaen arvioisin että 20 ekaa vuotta heillä oli vaikeaa, nyt viimeiset 11 vuotta tuntuu menneen hyvin. He tuskin riitelevät koskaan enää, mitä nyt joskus pientä, inhimillistä kinastelua. Toivon todella että mun ja miehen vaikea taival ei kestä niin kauaa mutta paljon mahdollista että kestääkin... olemme molemmat niin keskeneräisiä ja rikkinäisiä monella saraa :(

Mutta tästä ei ole suunta kuin ylöspäin! Meidän täytyy nyt vain turvata ulkopuoliseen apuun ja ennen kaikkea Jumalan apuun. Ilman uskoa olisimme varmasti tuhoon tuomittu pari, satavarmasti.

"Perhaps the great loves come with tears. " - Marie Antoinette/Sofia Coppola

Suuri ajattelija täällä terve

Otsikko on sitten huumoria! :D 

Mulla on tosi sekavat fiilikset juuri nyt.

Isoin ja ajankohtaisin kriisini on avioliittomme ja sen lisäksi on vielä monta muuta kriisiä enemmän tai vähemmän taustalla vaikuttamassa! Siinä on ihmisellä kestämistä... Paljon ongelmia yhtä aikaa. Otsikoin itselleni helpotukseksi ja selvennykseksi nämä aiheet.

Avioliitosta

Toisaalta avioliittomme on tehnyt musta itsevarmemman ja onnellisemman: Minulla on komea, älykäs mies, joka on aito, osaa keskustella syvällisiä ja näkee pintaa syvemmälle, niin itsessä kuin toisissa. Toisaalta meidän molempien keskeneräisyys ja rikkinäisyys kaivaa esiin kaikki meidän heikkoutemme ja huonot puolemme. Käyttäydymme vuorotellen kuin pahaiset kakarat kiukutellen, toisiamme syytellen ja nimitellen (mistä jälkimmäisimpään olen ehkä useammin syyllistynyt).

Alussa en ollut itse aivan tällainen... Yritin jaksaa miehen kiukuttelua ja muuta hankalaa käytöstä parhaani mukaan. Rakkauden ensihuuma antoi voimaa hyvin kestää sitä, vaikka toinen oli enemmän tai vähemmän hankala. Nyt tuntuu että olen taantunut samalle tasolle kuin mieheni, mittani on täysi ja ensihuuma poissa; se ei ole enää antamassa voimaa kestää.

Arki on siis todellakin koittanut. Ja siitä alkaa se parisuhteen eteen työskenteleminen. Molempien on tehtävä suhteen eteen töitä, ei vain mieheni tai minun, molempien.

Muista kriiseistä

Tuntuu siltä, että mulla ottaa "keskimääräistä" lujemmalle, jos kasvan erilleen jostakin ennen niin tärkeästä ja läheisestä ihmisestä. Suren erilleen kasvua ja etääntymistä tarpeettomankin pitkään. Vaikka itsekin olisin kasvanut erilaiseksi, en silti haluaisi päästää irti vanhasta ystävästä/läheisestä. Tappelen sitä vastaan selkeästi... En vain osaa hyväksyä niitä. Koen ne jotenkin hylkäyksinä. Varmaan tämä johtuu lapsuusaikaisista hylkäämistraumoista ja koulukiusaamisesta.

Ehkäpä introverteillä on taipumusta ottaa raskaammin juuri tuollaiset kokemukset (ja miksei ekstroverteilläkin jos heillä on hylkäämistraumaa taustalla). Toisaalta introvertit itse haluavat joskus irti joistakin suhteista etääntymällä tarkoituksella toisesta. Itsekin olen sitä tehnyt muutamasti... Mutta introverteillä yleensä on vain muutama, yksi-kaksi, ehkä kolme läheistä. Ja kun yksikin niistä harvoista ihmisistä etääntyy/hylkää/tms, niin ottaahan sen tietenkin raskaasti...

Viime aikoina olen surrut erityisesti etääntymistä toisen veljeni kanssa (ja vähän parin ystävyydenkin hiipumista, joista toinen alkaa kyllä jo olla menneen talven lumia, ts. siitä on aikaa ja aikahan tosiaan parantaa haavat melko tehokkaasti). Olimme veljeni kanssa hyvin läheisiä lapsina ja vielä teini-iässäkin. Lapsuudessa leikkimme menivät hyvin yksiin, se oli melkein riidatonta ja harmoonista koko lapsuuden, muutamia ristiriitoja lukuunottamatta. Pinnallisen/kaverimaisen äitisuhteen ja riitaisan isäsuhteen takia kiinnyin todella syvästi juuri veljiini... He eivät koskaan ole tehneet minulle isommin ikävästi, päinvastoin se olen oikeastaan ollut minä, joka pahemmin on loukannut muutaman kerran. Mutta veljeni ovat aina olleet ihania, jos tavanomaisia ja luonnollisia pikkuveli/isosisko-kiistoja ei otetaan lukuun :D Ja niiltähän ei välty paraskaan sisaruussuhde, eikä tarvitsekaan.

No, nyt on käynyt niin (tai ollut jo vuosia) että olen aivan erkaantunut toisesta veljestäni. Se alkoi siitä, kun hän meni vuosia sitten naimisiin... Joskus syytin jopa sitä, että koska hän tuli uskoon (koska olen tuntenut huonommuutta uskovaisena häntä kohtaan ja että hän tuomitsee minua). Mutta me emme kai vain ole olleet tarpeeksi enää tekemisissä. Ja olemme kasvaneet erilaisiksi - tai ehkä enemminkin niin että veli aikuistui ja minä en, hih! Mutta herkkä kun olen ja hylkäämistraumoja on ollut paljon, koen tämänkin erkaantumisen hylkäyksenä ja suren sitä enemmän tai vähemmän melko jatkuvasti. Näen jopa painajaisia tästä. Suren erilleen kasvamista aivan tarpeettomasti ja se kuluttaa minua osaltaan... Mutta nyt kun tiedostan tämän, voinen vähitellen vapautua tästä.

Täytyy jatkaa myöhemmin... Tuli ajatusblokki.

Honeymoon tämän kaupungin (ja miehen) kanssa on ohi, arki on koittanut...

En ole löytänyt täällä vielä oikein paikkaani, minulla ei ole ketään muita tuttuja kuin mieheni ja ystäväni monen vuoden takaa, ei minkäänlaisia verkostoja, hoitokontaktia, töitä tai harrastuksia. Seurakuntaan sisälle pääseminenkin tuntuu mahdottomalta. Pitäisi aina olla itse niin aktiivinen! Entä kun ei jaksa? Sitten jää yksin...

... vaikkei ihan sentään. Koska onhan minulla aviomies. Vähän on tässä pänninyt, kun minun piti muuttaa miehen kotiseudulle, vaikka hän ei pidä yhteyttä sukulaisiinsa (eikä halua pitää), kun taas minulla on läheiset välit omaan sukuuni Savossa. Nyt emme voi nähdä kovinkaan usein... :(

Toisinaan tuntuu niiiin tyhjältä elämä täällä, mutta toisaalta taas pidän tästä kaupungista, vaikkei sillä mitään kummoista tarjottavaa minulle ole ollutkaan... Pitänee olla vain kärsivällinen. Tässä oli häärumba, paikoilleen asettuminen, yhteiseloon totuttelu... On kulunu vasta kolme kuukautta, neljäs menossa. Täytyy antaa aikaa sopeutumiselle.

En olisi ikinä arvannut miten raskasta avioliiton alkuaika on. Sitä kuvittelee että kaikki on silloin niin ihanaa kun ollaan vastanaineita! Eipä ainakaan meillä ole näin. Sitäkään en olisi osannut arvata, miten vaikealta puolison masennus tuntuu. Olen pitänyt itseäni aina "rikkinäisten ystävänä", hyvänä kuuntelijana ja empaattisena ja kai olenkin sitä tiettyyn pisteeseen asti... mutta kun on koko ajan masentuneen ihmisen rinnalla, jossain vaiheessa tulee mitta täyteen. Ei vain jaksaisi tukea toista koko ajan koska omakin jaksaminen on kortilla. Olen ollut viikkotolkulla alakuloinen ja haluton... sitten vielä kannan toisen murheita omieni lisäksi :( Jospa pian alkaisi helpottaa, koska en tiedä miten kauan kestän tätä enää.

Päivitystä

Mua harmittaa etten ole saanut kirjoitettua tänne tai perinteiseen päiväkirjaan niin kuin mun piti nyt uuden elämäntilanteen - avioliiton! - myötä. Kirjoittaminen selkeyttää aina ajatuksia ja sen jälkeen nukkuukin vähän paremmin. Mutta kun siitä tavasta on vierottunut, se on vaikeaa taas uudelleen aloittaa.

Viime aikoina mun unettomuus on taas pahentunut mutta en nyt tiedä onko siinä mitään hälyyttävää, ainahan näin aika ajoin käy... Nothing new under the sun. Nyt nukuin ehkä 4 tuntia ja oli pakko nousta, kun en saanut ajatuksiltani ollenkaan rauhaa.

Paljon on tullut pyörittyä sängyssä ja tuijotettua kun mies nukkuu. Senkään unenlahjat eivät ole sieltä parhaasta päästä mutta kyllä se enemmän saa nukuttua kuin minä ja hyvä niin, töissä kun käy. Ehkäpä se onkin juuri mun unettomuuteni että en käy töissä. Toisaalta taas kärsin siitä aina opiskelu- ja harjoitteluaikoinakin, silloin vielä enemmän luonnollisesti kuin nyt sairaseläkkeellä ollessa... Että se siitä teoriasta.

Tuntuu että parisuhde muuttuu ja kehittyy koko ajan. Koko ajan miehestä (ja suhteesta) tulee enemmän itsestäänselvyys ja jollain tapaa arkisempaa, mutta samalla myös rakkaampi ja tärkeämpi. En voisi kuvitellakaan enää elämää ilman sitä... Mahdoton ajatus! Ja miehen käytös minua kohtaan on myös muuttunut koko ajan lempeämmäksi. On ihana tehdä näitä tällaisia huomioita... :)

Olen ison osan ajasta yksin kun mies tosiaan käy töissä ja lisäksi sillä on muita omia menoja (bänditreenejä jne.) Pitäisi kehittää jotain omaa menoa täällä uudessa kaupungissa itsekin... En ole vielä luonut minkäänlaista verkostoa tänne, mutta toisaalta en kauheasti ole ehtinyt sitä vielä kaivatakaan. Ehkä sen aika alkaa vähitellen nyt olla kun arki on alkanut rutinoitua. Ja se että paras ystäväni asuu täällä myös vaikuttaa kyllä siihen, ettei ole niin kiire luoda uusia verkostoja. Hiljaa hyvä tulee...

Olen niin ihmiskammoinen tai pikemminkin "vieraskammoinen" että minulta kestää todella kauan tutustua uusiin ihmisiin. Siksi verkostoituminen uudessa paikassa suorastaan hirvittääkin. Olen alkanut olla taas yhä enenevässä määrin oman maailmani lumoissa... Olen eskapisti henkeen ja vereen, jopa parisuhteessa ollessa! Tähän aikaan vuodesta mun luovuus yleensä herää, ja viime aikoina onkin inspiroinut ja lujaa. Minulla vaan on paha tapa unohtua sinne inspiraatioiden pariin. Uppoudun pääni sisään niin että melkein sekoan. Siinä mielessä eskapistille on erittäin hyvä ja terveellistä olla parisuhteessa, että välillä tulee herätyksiä todellisuuteen! :D

Ensimmäinen kuukausi yhdessä oli kyllä todella vaikea mutta häiden jälkeen on helpottanut huomattavasti. Molemmat aletaan olla tottuneita siihen että toinen on jatkuvasti läsnä. Emme riitele läheskään niin rajusti enää kuin aiemmin tai jos riitelemmekin, sovimme nopeasti enkä minä järkyty oikeastaan enää yhtään jos mies vähän purkaa kiukkuaan...

Häät olivat kyllä todella stressaavat ja olen helpottunut minäkin siitä, että ne on nyt ohi. Mieshän ei tietenkään yhtään pidä semmoisista juhlista, ne oli sille aika raskaat kahlata läpi... Minusta ehkä päälle päin ei näkynyt, mutta oli se juhlahymyn vetäminen minullekin raskasta loppuen lopuksi. Mutta hyvät häät oli, ei jäänyt harmittamaan mikään! Aluksi näytti siltä että niistä tulee kurjat ja liian vaatimattomat mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Stressasin turhaan :D Ja saatiin sitten autokin häärahoilla, jihuu! Mikä bonus ^_^

 Sitten vähän tämän hetken "muusia"! 

Tatuointitaiteilija Grace Neutral kolahti ja lujaa... Tuossa naisessa vaan on jotain niin mystisen kiehtovaa! Mun mielipide kehonmuokkauksesta (sanotaanko se noin, siis body modification..?) on se että pitkälle on liian pitkälle, mutta Gracen tatuoidut silmät ovat kyllä tosi upeat. On alkanut tehdä enenevässä määrin mieli hankkia viimein se tatuointi, jota olen vuosia harkinnut. Ajateltiin että hankittaisiin miehen kanssa ehkä samanlaiset! :)

Malli Molly Bair:

Kuvat: Nick Knight. Tässä on taas niin persoonallinen kasvo kuin toisesta maailmasta! Tulee olemaan varmasti yksi suosikkimalleista piirtää ja ehdinkin jo muotokuvaa luonnostella.

Abbey Lee Kershaw:

 Inspiroiva tyyli, upeat kasvot!

 Pitääkin katsoa se Mad Max: Fury Road! Siinä on Tom Hardykin (joka oli The Revenantissa aivan loistava)!

 Elokuvauutuudesta The Neon Demon:

Mä niin tiedän että tulen rakastamaan tätä elokuvaa! Voisin vaikka yksin käydä katsomassa sen teatterissa... Täydellistä silmänkarkkia! Tiedä sitten juonesta, "vähän" kieroutuneelta vaikuttaa, mutta juoni on sivuseikka mulle monesti :D

 Must. See. Movie.

Olen seurannut Fanningin siskosten uraa (etenkin Dakotan) alusta asti tiiviisti, niin pitäähän tämä ihan senkin takia katsastaa.

 Tunnelmaa tuosta elokuvasta ei varmasti ainakaan puutu! 

No niin, nyt alkaa väsyttää heti kun on saanut kirjoitettua. Että huomenta vaan!

Lolawolf ja Years & Years

Tällä kertaa aivotonta fanitusta! On ollut melko rankkaa viime aikoina niin tänään aion kaikin tavoin relata. Draamasta ei tosiaan ole ollut puutetta, mutta eipähän tarvitse valittaa että olisi tylsän harmaata tai tekemisen puutetta! :D

 Tämän hetken uusi inspiraationi on näyttelijä ja Lolawolf-bändin laulaja Zoë Kravitz.

Rakastan tuota sen tyyliä, se on täydellinen <333 En ole vielä kertaakaan törmännyt netissä kuvaan, jossa Zoën asuvalinta olisi epäonnistunut. Ja asukokonaisuuksia on lukemattomasti.

Tietenkin noilla geeneillä voi pukeutua mihin tahansa rääsyihin ja saada sen näyttämään coolilta! En mä vaan :D Kun mä pukeudun grunge-tyyliin tms näytän hompsuiselta yleensä. Ja nykyään kun on painoakin muutama kilo liikaa... 

Mä niiin haluan pitkän tukan... Olen koettanut kasvattaa iänikuista polkkatukkaani pois, kyllä se nyt viimein alkaa olla puolipitkä!

Kovasti on äitinsä Lisa Bonetin näköinen, varmaan tässä kuvassa on haettukin sitä. Calvin Kleinin kampanjassa mamma Bonetin kanssa:

Zoën bändi Lolawolf on elektronista r&b-musaa soittava indiebändi, jolta on ilmestynyt 2 EP:tä ja yksi pitkäsoitto (Calm Down).

Musa ei avaudu ihan heti mutta se on vaan hyvä asia. Easy listeningiä tää maailma on täynnä.

Musiikillisesti parempi uusi löytö on bändi Years & Years, jonka hittibiiseihin King ja Desire rakastuin heti ensi kuulemalta. Koska en kuuntele radiota, en ollut kuullut tästä bändistä. King-biisi kuulosti etäisesti tutulta, joten ehkä olen sen joskus radiossa joskus kuullut... Bändin laulaja Olly Alexander oli tuttu jo muutaman vuoden takaa näyttelijänä mm. Skinsistä. Ollyn ääni on persoonallinen ja tosi miellyttävä... Ja koko bändin debyyttialbumi Communion on mielestäni alusta loppuun onnistunut, napakymppi. Suosittelen lämpimästi popin ystäville!

Tästä pojasta ei persoonallisuutta puutu! Tai onhan se jos mieheniässä mutta minusta jotenkin niin läpeensä poikamainen :D No mutta. Mitäs muuta?

Tuutikki-kisuni oli viikko sitten leikkauksessa ja siellä selvisi että se onkin tyttö eikä poika. Kyllä mua nauratti... Tuntuu vieläkin hämmentävältä ajatella mussukkaani tyttönä :D Ihan kuin mulla olisi nyt eri kissa... No, onneksi se sai tytön nimen (tai sukupuolineutraalin nimen) niin eipä hätää :D

Leikkauksen jälkeen pikku reppana oli ihan ihmeissään ja shokissa, eikä malttanut levätä vuorokauteen oikeastaan yhtään. Koko ajan piti yrittää repiä tuota sukkapukua päältä pois... Voi että mua kävi se sääliksi! Se oli ihan aineissa, ja kehräsi ja puski mua koko ajan, että ottaisin verkkopuvun pois.

Seuraavana päivänä sen kivuliaisuus vasta kunnolla näkyi ja melkein pelkäsin että se kuolee tai jotain. Varmaan se oli aluksi niin shokissa ettei tajunnut kipua :(

Onneksi se on nyt toipumaan päin! 

Tuutikki kyllä on aivan mammantyttö, se seuraa minua kaikkialle. Se vähän harmittaa J:tä, joka on yrittänyt tutustua Tuutikkiin tässä kuluneina viikkoina. Ei Tuutikki miestä enää pelkää, mutta on kuitenkin mieluummin aina minun kyljessä ym... Muttah. Enpä jaksa kirjoitella tällä kertaa enempää. Olisi kyllä hyvä pohtia asioita kirjallisesti jossain, on niin paljon uutta ja outoa elämässä!