Must on tullu kissahullu

En tiennytkään olevani niin eläinrakas kuin olen. Olen ihan rakastunut tuohon pikku mussukkaan nyt! Joka yö se on ollut kiltimmin ja kiltimmin, eikä viime yönä huutanut enää yhtään ^_^ Koti-ikävä on voitettu! Huomionkipeyskin on vähentynyt. Toki se normaalin pennun lailla tarvitsee enemmän huomiota kuin aikuinen katti, mutta se on oppinut olemaan vähän itsekseenkin. Välillä saan kyllä sen yleisöksi vessaan... Eipähän ole näkymätön olo enää :D

En ole tuntenut masennusta moneen päivään, tosiaankin tämä pieni elämänmuutos on auttanut siihen suuresti. Jospa tästä alkoi pitkä tasainen jakso, olen toiveikas..! Tuutikki on piristänyt niin paljon, on ilo seurata sen telmimistä, hassuttelua ja uuden maailmansa tutkimista.

Lempipaikkoja ovat ehdottomasti ikkunalaudan lisäksi sänkyni, iso Disney Storen kassi, tuolin karmille kiipeily (HUI) ja keittiön puiset tuolit. Joka päivä löytyy uusi ihmettelyn aihe, mikä on minusta tosi suloista ja muistuttaa ihmislapsesta; eilen ihmeteltiin ja jahdattiin katonrajassa lentävää kärpästä, tänään kummastusta herätti (pömppö)vatsani joka liikkui hengityksen tahtiin xD 

Ylisöpö vauveli nukkui eilen tosi paljon, sitä varmaan niin väsyttää kun on ollut kaikki uutta ja outoa... Sainpahan vähän huoahtaa ja ajatella muuta välillä :D 

Unicorn in trouble..! T___T

... sitten ollaankin ihan kamuja.

Mikä tuolla katon rajassa surisee?!

Ei oo kiva kun en pääse siihen käsiks... *MEOW*

Haittaako jos vähän kynsillä poljen..? (Hmph.) 

<3

Pentu tuli taloon

Sain kissan kotiin sunnuntai-iltapäivänä. Se on pieni poikakissa ja nimesin sen Tuutikiksi. Se oli aiemmilla omistajilla kasvanut vapaammin kuin tiesinkään... Mutta nyt se Luojan kiitos on tottunut minuun jo! Kehrää, tulee syliin, kiipeilee päällä kun yritän nukkua, puskee <3 Ainoa mutta on se, että Tuutikki on todella huomionkipeä, mutta kaipa se on aika tavallista pennulle alkuvaiheessa? Heti jos menen vessaankin poitsu alkaa huutaa että minnekä menit! Pelottaa vähän mitä naapurini ajattelevat :( Jospa tämä tottuisi kerrostaloelämään ja mitä pikemmin, sitä parempi minun mielenterveydelle (koska onhan minulla sentään kaksisuuntainen mielialahäiriö niin tarvitsen unta aika paljon aikuiseksi). Minulla on kuitenkin luonnollisesti melko sama rytmi kuin kissalla, nyt vain olen ollut tavallista aiemmin väsynyt.

 Ensin napotti hän nurkassa reilun vartin...

 ... sitten kohti vilttiä *onpas ihanan pehmeä*

 Varovaista ruokailua keittiön tuolikaluston turvissa.

 Seuraavana päivänä leikittiin jo monta kertaa^^ Yötä en viitsi edes mainita... ;)

 Iltapäiväunet... Voih. Emännällä kahden yön takainen univaje.

Ikkunalauta on yksi lempparipaikka! Totta kai :) Tämä oli odotettavissa ja tyhjensin sen koriste-esineistä onneksi ennen pennun tuloa. Ja keräilynukethan luonnollisesti muuttivat vitriinin suojiin. Tuutikki on jo havainnut että siinä on kaappi jota en sille avaa ja on pari kertaa ainakin pyrkinyt sinne. Hömppä!

 Ruskearaitainen hiiri ei ole niin kiva kuin siniraitainen samanlainen, hassua. Tuo on niin kiva paikka että!

Toinen yö oli melkoista mesoamista sekin mutta sain jo nukuttua enemmän ja pentu osasi olla yksin vähän enemmän. Toivottavasti ensi yönä nukutaan vielä paremmin!

Miau

Kukkuluuruu, uutta kuuluu! Vanhemmat yksi päivä soitti (tarkemmin ottaen äiti mutta isä säesti taustalla) että mitäpä jos ottaisit kissanpennun. "... tai undulaatin? Et olis niin yksin sitten." Olin tehnyt päätökseni jo melkein sen puhelun loppuun mennessä mutta ilmoitin vasta parin päivän päästä että joo.

ja kuvahan liittyy täysin tekstiin, juu

Eli kissanpentu on tulossa ja jo tänään olen menossa sitä hakemaan! :) <3 Jännittäääää... Olen pari vuotta miettinyt lemmikin hankkimista. Sitä ennen olin ihan että ei ei ikinä, mutta vähitellen olen alkanut kaipaamaan jotain elävää hoivattavaa ja seuralaista. Ja koska olen aina pitänyt enemmän kissoista kuin koirista niin... Mopseja ja joitakin muita pikkukoiria kyllä rakastan.

Tämä on tavallaan uusi elämänvaihe, minusta se tuntuu isolta muutokselta. Vaatii varmaan vähän totuttelua mutta ei se niin vaikeaa voi olla. Ja olen valmis ottamaan riskejä. En jaksa olla enää ypöyksin. Lemmikin hoidolla ja läsnäololla on myös terapeuttisia vaikutuksia.

Words are power

Sanoissa on enemmän voimaa mitä me suomalaiset tajuamme. Ne eivät ole tekoja paljon arvottomampia jos lainkaan. Aina korostetaan sitä miten teot on sanoja painavampia ja blaablaablaa. "Amerikkalaiset puhuu liikaa, tuo on täysin turhaa sanahelinää." Hah...

Rakkauden tunnustus sanoin on tärkeää, vaikka sitä vähätelläänkin Suomessa. Sanat on myös yksi rakkauden viidestä (?) kielestä ja esim. minä kuulun juuri niihin joilla rakkauden kieli on nimenomaan sanat. Siksi on vaurioittavaa, että en ole koskaan kuullut kenenkään suusta, edes vanhempieni, että "rakastan sinua"/"olet rakas" tms. (Kenties alle kouluikäisenä jolloin muisti ei ole vielä ollut niin kehittynyt, mutta ei muuten). Sitä ei itsekään ole oppinut sanomaan, kun lapsesta asti ne sanat ovat vaan olleet täysin poissa elämästä. Siksi tuntuukin syvällä sisimmässä, että ehkä minua ei kukaan tosiaan rakastakaan... Koska minulle sanat ovat tärkeimmät. Enkä ole kuullut niitä koskaan. Järjen tasolla tiedän että vanhemmat rakastavat minua mutta tunteiden tasolla... NOT. En tunne oloani rakastetuksi ja siinä masennuksen suurin joskaan ei ainoa syy. Ei se riitä että joku ihminen on vain olemassa sinua varten jos se ei millään tavalla osoita kiintymystä koskaan.

Mutta niin kuin sanottua, sanoissa on enemmän voimaa mitä tajuamme... Siitä asti kun aloin kirjoittaa ja marmattaa täällä blogissa masennuksestani se on vain kasvanut. (Eli ei johtunut todellakaan vain menkoista!) Ihan kuin kirjoittaminen olisi vain ruokkinut masennusta sen sijaan, että se olisi purkanut sitä. Yritän siis lakata valittamasta. ELÄMÄ ON H*TIN IHANAA!!!!!!!!!!!

Piti surffailla Thranduil-kuvia katsellen ja johan se nauru pääsi kun näin tämän kuvan:

"When you're a hobbit of the group." xD

Illalla menin taas nukkumaan kahdeksalta ja nukuin aamukymmeneen. Minusta on tullut unikeko! Missasin sitten aamutilaisuuden seurakunnassa; siellä olisi kuorokin taas laulamassa. Illalla olo oli niin hirveä, että laitoin viestiä etten luultavasti ole tulossa. Aamulla olo herättyä on kuitenkin aina himpun verran parempi ja suututti kun nukuin pommiin... En olisi halunnut missata sitä tilaisuutta! Nautin laulamisesta ja muutenkin olo srk:ssa olisi tehnyt vain hyvää. Mutta no can do. Minua ei ole luotu aamuja varten. Minä nukun aamuisin. Huolettaa vaan niin että onko se kuoronjohtaja todella pettynyt minuun... Ei pitäisi lupautua mihinkään kun ei ikinä voi pitää lupaustaan. Minulla olisi ollut soolokin..! Mutta perjantaina yksi kömmähdyskin sattui (ei minusta johtuvaa) jonka takia jouduin hieman naurunalaiseen asemaan niin eipä toisaalta huvita siellä olla jos taas sattuisi kömmähdyksiä. Sekavaa, juu.

Noh, eipä nyt mitään oikein positiivista irronnut mutta ehkä ensi kerralla! Huomenna on tilipäivä mikä hieman piristää, vaikkei kyllä paljoa, koska se melkein heti menee kanssa (Kelan päätös ei ole vieläkään tullut).