Hyviä uutisia

Nyt aion olla pelkästään positiivinen! :D

Sain viimeinkin terapeutin. Olin ilman sellaista yli 8kk.  Juuri suurten muutosten keskellä jäin ilman terapeuttia... Mutta nyt on tarvottu tarpeeksi kauan ilman sellaista! Tapasin terapeutin maanantaina seurakunnalla. Huomasin heti että olin tullut oikean ihmisen juttusille, se oli selvää johdatusta. Pääsimme jo eka kerralla ongelmien ytimeen, mitä ei kaikilla tapahdukaan.

Sen jälkeisenä päivänä olin tosi ahdistunut... Mutta nyt pari yötä nukuttuani voin jo paljon paremmin. Varmasti se eheytyminen alkaa kunnolla nyt päästä vauhtiin! Ainahan sitä on vähän tapahtunut, askel eteenpäin... kaksi taakse jne... Mutta tämä on se. Oikea terapeutti juuri minulle. Uskon näin!

On kauhean tärkeää että on samalla aaltopituudella terapeutin kanssa, että luottaa siihen  ja että se on juuri oikeanlainen. Terapeutteja on niin kovin monenlaisia... Siksi oikeanlaisen löytäminen on aika vaikeaa, koska jokaisella on yksilölliset tarpeet. Sama juttu lääkkeissäkin... ja varmaan melkein kaikessa. Noh. Tästä on hyvä jatkaa!

Olen murehtinut aikuisia veljiäni viime aikoina aivan liikaa. Miehestäni se johtuu siitä että olen joutunut ottamaan huolehtijan roolin jo lapsena... Hän on varmaan oikeassa. Nyt yritän tänään ajatella vain (?) itseäni. Tehdä kivoja juttuja. Relata. Olla vapaa murheista.

Joskus on lupa olla "aivoton" :) Minulle parasta rentoutumista on kuvata ja hypistellä nukke- ja lelukokoelmaani. Katsella lempisarjoja. Kuunnella musiikkia. Surffailla Tumblrissa. Nuo ovat kyllä selkeästi rakkaimmat harrastukseni!

Aloitin eilen Stephen Kingin Hohdon. En pitänyt suuremmin elokuvasta, tai oikeastaan näyttelijät siinä olivat minusta jokseenkin ärsyttäviä. Se naikkonen ja Jack Nicholson... En tykkää! :D Mutta kirja vaikuttaa hyvältä.

Mitä minä tekisinkään ilman rakasta kissaani? Se on minulla ollut nyt hieman yli vuoden. Olen superkiintynyt siihen ja se selvästi minuun. Se aina seuraa minua koiran tavoin... :D Voi kun elämä olisi paaaljon kurjempaa ilman Tuutikki-murua! 

Huonot kortit mä sain

Sain kuukausi sitten vähän tarvittavia (rauhoittavia) lääkäriltä tähän akuuttiin kriisivaiheeseen. Olin vastaanotolla itkusta naama turvonneena eikä itkusta sielläkään meinannut tulla loppua. Olen itkenyt tämän avioliiton alkutaipaleen aikana enemmän kuin koskaan aikuisiällä. Tuntuu että olen siinäkin suhteessa taantunut jonnekin... elämäni synkälle "sivulle" takaisin.

Tarvittavat lääkkeet auttavat ajattelemaan selkeämmin ja oivaltelemaan, aivan kuin inspiraatiot pääsisivät virtailemaan vapaammin. Jos voisikin joskus olla niin eheä ettei enää tarvitsisi siihen lääkeapua! Ja varmasti sekin päivä koittaa. Mutta sitä ei tiedä miten pitkä polku on vielä tallattavana...

Tarvittavissa lääkkeissä on tietenkin se riski että niihin jää koukkuun. Olen näin avoimesti kerrottuna ollut pienessä koukussa männä vuosina niihin. Ja se pahakin niissä tabuissa on että toleranssi kasvaa, tarvitsee koko ajan vain enemmän, jos meinaa niistä apua saada... Siksi niihin ei voi täysillä nojautua. Tosin minä taidan olla sen verran pienikokoinen, että en ole huomannut vielä toleranssini kasvaneen edes (melkein) kuukauden käytön jälkeen. Ehkä lääkkeitä pitäisi napsia joka päivä että toleranssi kasvaisi. Ja monta vuotta? No anyways!

Mua on alkanut pelottaa se aika, kun niitä ei enää ole. Lasken pillereitä... Viisi pilleriä vielä. Entäs sitten? Tiedän, että en saa niitä helposti lisää... koska olen menneisyydessäni käyttänyt niitä väärin. Arvatkaa vaan kaduttaako! Ne lääkkeet ovat tässä elämänvaiheessa todella tarpeen. En olisi pärjännyt näinkään hyvin jos niitä ei olisi ollut apunani. Myös miehelläni on niitä... ja hänellekin ne ovat tarpeen. Ollaan me pari! Melkein naurattaa.

Rauhoittavien lisäksi joudun melko usein käyttämään vahvaa kipulääkettä, koska olen jatkuvasti kivulias. Milloin se on pää ja lihakset, milloin alavatsa. Koska jännityspäänsärky! Ja se hemmetin adenomyoosi/endometrioosi. Että tässä on tosiaan monta huonoa korttia mun pakassa! Mieheni sentään on fyysisesti aivan terve. Jospa mahdolliset lapsemme tulevat häneen siinä asiassa!

Tämä on noidankehä: on mielenterveysongelmat ja vaikeuksia ihmissuhteissa tai rahan kanssa tms -> sitä seuraa somaattisia sairauksia, sitä lääkekierre, lääkkeistä taas vieroitusoireita/addiktoituminen tai kurjia haittavaikutuksia... Tuo kierre on niin yleinen, niin monet ovat tässä samassa tilanteessa olleet ja juuri nyt ovat.

Mun unelma on että jonain päivänä voin auttaa muita, vaikka vapaaehtoistyössä. Koska kaikella on tarkoituksensa. Vaikeudet vahvistaa, opettaa, antaa työvälineitä tulevaan. Siksi kiitän Jumalaani myös niistä pahoista ajanjaksoista.

Olisi kiva jos saisi joskus vertaistukea tällaiseen... vaikka tämän blogin kautta? 

Rakkaus?

Meidän perheessä ei puhuttu koskaan rakkaudesta. Perisuomalaiseen tapaan hellyydenosoitus oli tosi alkeellista ja sanatonta aina. Sen takia en osaa sanoa "rakastan sinua" miehellenikään. Eipä sillä että hänkään osaisi sitä sanoa... Siksi en tiedä rakastaakokaan.

Minä kyllä rakastan sitä. Kaiken suuttumukseni alla on aina rakkautta ja siksi en voisi lähteä pois. Pitäisi sattua jotain äärimmäistä että rakkauteni kuolisi, koska aito rakkaushan ei kuole helpolla, kuoleneeko lainkaan.

Ihan kauhea olo. Tuntuu että en voi tehdä muuta kuin istua tässä ja ajatella tapahtuneita. Pitäisi nähdä kaveria ja käydä kaupassa mutta miten tässä mitään jaksaa. Olen lamaantunut. Sormet kyllä toimii :D

Viha

Mulla tuli mitta täyteen. Tai kiehahti yli, whatever. Räyhäsin eilen pahemmin kuin ikinä koskaan. Sanoin miehelleni pahemmin kuin koskaan kellekään toiselle. Meidän pitäisi rakastaa toisiamme eniten maailmassa, mutta mitä teen? Haukun miehen niin pahasti kuin osaan. Halusin vaan satuttaa sitä niin paljon kuin pystyin, sanoilla. Koska mua sattui.

Mua niin kyllästyttää ja hajottaa etten saa olla omassa kodissani vapautuneesti oma itseni. Aina pitää miettiä sitä toista ja se toinen on vielä tosi räjähdysherkkä. Avioliitto tietenkin on sitä, että otetaan toinen huomioon, mutta JOKU RAJA. En jaksa aina elää sillä tavalla että haistelen, mistä päin tuulee. Jos mulla on paha olo, haluan puhua siitä. Jos mua hatuttaa, haluan päästellä höyryjä ulos. Mutta kun ei! Jos mä ilmaisen mielipahaa, se on valittamista ja vaatimista ja ehdottoman kiellettyä. Mies kyllä itse valittaa ja mäkättää minkä ehtii, mun pitää aina olla korvana kuulolla ja nyökyttelemässä. Mutta jos mulla on asiat huonosti, täytyy pitää suu kiinni nöyrästi, kärsiä hiljaa, koska miestä "ei kiinnosta", mies "ei jaksa".

Joten... Sain tarpeekseni ja viha pääsi valloilleen. Oikeasti toivoin hetken ajan mieheni kuolemaa. Että pääsisin vapaaksi! En tietenkään halua että hän kuolee. Rakkautta yhä on. Ja muutenkin, en järjissä ollessani tietenkään halua kenenkään ihmisen kuolemaa, vihollisenikaan. Sehän on samaa kuin olla murhaaja sydämessään. Mutta eilen hetken ajan minä todella olin murhaaja sydämessäni.

Huomaan lähipiiristäni että heitä kyllästyttää kun olen aina pyytämässä pientä apua milloin missäkin. Olen loputon ongelmavyyhti, ne eivät tunnu menevän ohi koskaan. Mulle ei ole ollut ikinä vaikeaa pyytää apua mutta varmaan mun pitäisi lopettaa se. Joskus ajattelin, että kun muilla on vaikeaa, autan heitä vuorostani, mutta aina minä olen se ongelmainen! Oikeasti! Olen LUUSERI. Ja mun auttamiseen on kyllästytty.

Elämän vuoristorata

Tuntuu että oon askeleen päässä sekoamisesta. Lopenuupunut. Mitta täyttymässä. Reunallaaaaaaa.

Viime aikoina mielialat on kyllä vaihdelleet mullakin eikä vain miehelläni... On ollut melkoista vuoristorataa tämä elämä. Se kuluttaa... Oli ongelmia lähipiirissäkin niin ne kuormittivat lisää... Otan aina muidenkin ongelmat raskaasti ja henkilökohtaisesti jopa. Murruin kyyneliin asti välillä!

Tuntuu että koko meidän suku on ihan sekaisin. Ja miehen suku taitaa olla myös... Voi mikä soppa! Ei yhtään täysipäistä. Vaikka onko kukaan koskaan aivan"täysipäinen"?

So true! Mä kuulun niihin jotka ovat suurisuisia, yliavoimia ja kuuluttavat kaiken tuskansa koko maailmalle. Se on mun selviytymiskeino. Tiedän että olisin huonommassa voinnissa ilman sitä jakamisen kykyä. Varmasti se on kyllä läheisille joskus rankkaa... Heidän vuokseen mun pitäisi avautua vähemmän. Tiedän että puhun ongelmistani liikaa! Tiedostan sen todellakin...

Ne jotka patovat kaiken sisäänsä lopulta pimahtavat, enemmän tai vähemmän. Jotain pahempaa voi sattua... Niin kävi yhdelle läheiselle melko vasta. Kai? En oikein vieläkään tiedä asioiden todellista laitaa koska se ihminen ei vaan puhu mulle enää. Se on niin surullista! Olimme joskus elämässä läheisiä... :( Siinä yksi syy olla surullinen.

Isoin ongelma edelleen on avioliitto. Toisaalta se on ehkä myös isoin voimavarani? Niin ristiriitaista! Olin ennen avioliittoa paljon epävarmempi, huomaan saaneeni itsevarmuutta nyt. Enkä koskaan ole täysin yksin, rinnalla on toinen vaikka se onkin melko huono tukija (kuten minä sille) ja tapellaan jatkuvasti. SILTI... Meillä on toisemme. Ja mies on osoittanut ns. kehityskelpoisuutta. 4kk sitten asiat olivat ehkä huonommin.

Sitten jotain kevyempää! Muse of the moment:

 Winona Ryder! Erityisesti nuorena, 80- ja 90-luvulla! Niiiiin upea!

Olen teinistä asti pitänyt Ryderistä näyttelijänä mutta nyt hän oikeastaan vasta "kolahti" muhun, inspiroi oikein toden teolla. Oikea goottiprinsessa <3

Beetlejuicessa se tietenkin loisti mun mielestä eniten... Katsoin vasta Netflixin uuden sarjan Stranger Thingsin 1. kauden. Se on aivan mahtava sarja, viiden tähden sarja! Loistavat näyttelijät, vetävä juoni, kiinnostava miljöö. Sitä on mainostettu vähän niin kuin Winona Ryderin sarjana jossain, mutta ei se tosiaan ole sen päähenkilö (vaan yksi monista).

Suosittelen kaikille jotka ehkä eksyy blogiani lukemaan! :D

Olen ollut vähän maanisena viime aikoina. On hankalaa kun mieheni ei usko että minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö! Ihan hullua... Sen mielestä "lääkärit eivät mitään tiedä". Se jopa painosti mut lopettamaan yhdet lääkkeet talvella... Nyt tässä on tulos. Joskus epäilen itsekin onko minulla sitä, mutta kylläh. Se vaan on lievä ja masennuspainotteinen... Täytyy palata lääkkeisiin mieheltä salaa :( Ei ole kiva lieväkään mania: on vaikea olla hiljaa, ajatus juoksee normaalia levottomammin ja hankala rauhoittua. Levoton olo... Inhottavan levoton.

Räjähdysvaara

On kyllä taas ollut sellaista vuoristorataa tämä elämä, että pakko jäsennellä ajatuksiaan kirjoittamalla. Ajatukset tuppaavat vaan eniten tulemaan öiseen aikaan kun pitäisi saada unta... Silloin tulee jos jonkinlaista pohdintaa ja olisi hyvä saada niitä ylös kun sitten tuppaa tulemaan myös oivalluksia. Sitten kun alkaa päivällä kirjoittaa, kaikki tuntuu unohtuneen. Noh, mutta yritetään.

Miehen jatkuvat mielialavaihdokset ovat koetelleet kovasti arkea. Enkä mä itsekään ole mikään viilipytty..! Mäkin osaan kiukutella. Tuntuu vaan että miehen mielialavaihtelut tapahtuvat paaaljon isommassa mittakaavassa. Se on suorastaan apinanraivolla täällä riehunut.

Meillä oli viime viikolla vieraita melkein koko viikon ja mies introverttinä sitä stressasi. No, kun vieraat olivat viimein lähteneet, mies tietenkin purki stressinsä ja pahan olonsa minuun raivoamalla. Sotatila kesti pari vuorokautta... Jospa se on nyt ohi! Mutta tuntuu että elän jatkuvan räjähdysvaaran alla.

Mä en osaa olla hiljaa, jos koen tulleeni väärin kohdelluksi. Jos mulle tehdään vääryytää, mä tappelen vastaan. Ja siitäkös ne sodat sitten syttyy! Kunnes tulee stoppi jommalle kummalle tai kummallekin. Jos osaisin vaieta silloin kun mies raivoaa kuin hullu, säästyisimme monelta, miehen pahantuulisuus menisi nopeammin ohi jne. Hyvä puoli tässä sentään on että hän tajuaa tehneensä väärin, tiedostaa omat ongelmansa yhtä hyvin kuin minunkin ongelmat. Monesti kun sitä tuppaa tiedostamaan vain ne vastapuolen ongelmat... Minäkin tiedostan omani - mutta en osaa ehkä aina niitä myöntää.

Olen löytänyt ihanaa vertaistukea netin kautta tähän kriisitilanteeseen. Helpotti kyllä todella paljon jutella sellaisten naisten kanssa, joilla on ollut sama tilanne avioliitossa! Iso kivi vierähti sydämeltä ja tuntui heti helpommalta katsella vaikeuksia silmiin. Vertaistuki on kullanarvoista joka ongelmassa. Sitä ei aina osannut arvostaakaan mutta nyt kun olen pitkään yksin kamppaillut, osaan arvostaa sitä taas. Todellinen siunaus! Melkein ilosta olen itkenyt kun niin kovasti helpotti.

Olen uhkaillut pahimpien riitojen tiimellyksissä erolla. Pieni osa mua ajatteleekin, onko tämä liitto tosiaan tuomittu, onko ero mahdollinen. En mä sitä silti kuitenkaan oikeasti halua. Ei pidä luovuttaa ennen kuin on kunnolla yritetty! Nyt on tosi vaikeaa mutta varmasti helpottaa jos emme luovuta vaan teemme töitä parisuhteen eteen. Nykyajan ihmiset luovuttavat liian helposti.

Olen nähnyt läheltä, miten todella vaikeasta liitosta sukeutuu sinnikkään yrittämisen (ja Jumalan voiman) avulla onnistunut, onnellinen liitto: vanhempieni liitto. Ympäripyöreästi ottaen arvioisin että 20 ekaa vuotta heillä oli vaikeaa, nyt viimeiset 11 vuotta tuntuu menneen hyvin. He tuskin riitelevät koskaan enää, mitä nyt joskus pientä, inhimillistä kinastelua. Toivon todella että mun ja miehen vaikea taival ei kestä niin kauaa mutta paljon mahdollista että kestääkin... olemme molemmat niin keskeneräisiä ja rikkinäisiä monella saraa :(

Mutta tästä ei ole suunta kuin ylöspäin! Meidän täytyy nyt vain turvata ulkopuoliseen apuun ja ennen kaikkea Jumalan apuun. Ilman uskoa olisimme varmasti tuhoon tuomittu pari, satavarmasti.

"Perhaps the great loves come with tears. " - Marie Antoinette/Sofia Coppola