Lolawolf ja Years & Years

Tällä kertaa aivotonta fanitusta! On ollut melko rankkaa viime aikoina niin tänään aion kaikin tavoin relata. Draamasta ei tosiaan ole ollut puutetta, mutta eipähän tarvitse valittaa että olisi tylsän harmaata tai tekemisen puutetta! :D

 Tämän hetken uusi inspiraationi on näyttelijä ja Lolawolf-bändin laulaja Zoë Kravitz.

Rakastan tuota sen tyyliä, se on täydellinen <333 En ole vielä kertaakaan törmännyt netissä kuvaan, jossa Zoën asuvalinta olisi epäonnistunut. Ja asukokonaisuuksia on lukemattomasti.

Tietenkin noilla geeneillä voi pukeutua mihin tahansa rääsyihin ja saada sen näyttämään coolilta! En mä vaan :D Kun mä pukeudun grunge-tyyliin tms näytän hompsuiselta yleensä. Ja nykyään kun on painoakin muutama kilo liikaa... 

Mä niiin haluan pitkän tukan... Olen koettanut kasvattaa iänikuista polkkatukkaani pois, kyllä se nyt viimein alkaa olla puolipitkä!

Kovasti on äitinsä Lisa Bonetin näköinen, varmaan tässä kuvassa on haettukin sitä. Calvin Kleinin kampanjassa mamma Bonetin kanssa:

Zoën bändi Lolawolf on elektronista r&b-musaa soittava indiebändi, jolta on ilmestynyt 2 EP:tä ja yksi pitkäsoitto (Calm Down).

Musa ei avaudu ihan heti mutta se on vaan hyvä asia. Easy listeningiä tää maailma on täynnä.

Musiikillisesti parempi uusi löytö on bändi Years & Years, jonka hittibiiseihin King ja Desire rakastuin heti ensi kuulemalta. Koska en kuuntele radiota, en ollut kuullut tästä bändistä. King-biisi kuulosti etäisesti tutulta, joten ehkä olen sen joskus radiossa joskus kuullut... Bändin laulaja Olly Alexander oli tuttu jo muutaman vuoden takaa näyttelijänä mm. Skinsistä. Ollyn ääni on persoonallinen ja tosi miellyttävä... Ja koko bändin debyyttialbumi Communion on mielestäni alusta loppuun onnistunut, napakymppi. Suosittelen lämpimästi popin ystäville!

Tästä pojasta ei persoonallisuutta puutu! Tai onhan se jos mieheniässä mutta minusta jotenkin niin läpeensä poikamainen :D No mutta. Mitäs muuta?

Tuutikki-kisuni oli viikko sitten leikkauksessa ja siellä selvisi että se onkin tyttö eikä poika. Kyllä mua nauratti... Tuntuu vieläkin hämmentävältä ajatella mussukkaani tyttönä :D Ihan kuin mulla olisi nyt eri kissa... No, onneksi se sai tytön nimen (tai sukupuolineutraalin nimen) niin eipä hätää :D

Leikkauksen jälkeen pikku reppana oli ihan ihmeissään ja shokissa, eikä malttanut levätä vuorokauteen oikeastaan yhtään. Koko ajan piti yrittää repiä tuota sukkapukua päältä pois... Voi että mua kävi se sääliksi! Se oli ihan aineissa, ja kehräsi ja puski mua koko ajan, että ottaisin verkkopuvun pois.

Seuraavana päivänä sen kivuliaisuus vasta kunnolla näkyi ja melkein pelkäsin että se kuolee tai jotain. Varmaan se oli aluksi niin shokissa ettei tajunnut kipua :(

Onneksi se on nyt toipumaan päin! 

Tuutikki kyllä on aivan mammantyttö, se seuraa minua kaikkialle. Se vähän harmittaa J:tä, joka on yrittänyt tutustua Tuutikkiin tässä kuluneina viikkoina. Ei Tuutikki miestä enää pelkää, mutta on kuitenkin mieluummin aina minun kyljessä ym... Muttah. Enpä jaksa kirjoitella tällä kertaa enempää. Olisi kyllä hyvä pohtia asioita kirjallisesti jossain, on niin paljon uutta ja outoa elämässä!

Yhteiselon alku

Onpas taas aikaa vierähtänyt edellisestä kerrasta. Ei tunnu noin pitkältä ajalta... On ollut niiin paljon tekemistä. Oli muutto ja nyt on yli viikko asuttu yhdessä kullan kanssa.

Näköjään viime kerralla kirjoitin riidasta. Onhan noita senkin jälkeen ollut mutta siihen alkaa tottua. Riidellään ja sovitaan. Sitten ollaan sovussa kunnes taas tulee riita. Eipähän tule tylsää!

Menimme kihloihin helmikuun lopulla. Ei siinä mitään dramaattista kosintaa tapahtunut mutta se oli meidän näköistä. Perheenjäsenet paikalla (minun perheenjäsenet vain sattuneesta syystä), suut makiaksi ja kahvia.

Lapsesta asti olen unelmoinut tästä: oman prinssini löytämisestä, häistä ja perheen perustamisesta. Nyt se on tapahtumassa... Mikään ei tietenkään ole kuin elokuvissa ja lapsuuden fantasioissa, mutta tämä on silti hyvää ja kallisarvoista, enkä vaihtaisi mihinkään. Meillä ei ole varaa pitää kummoisia häitä ja se harmittaa mua, eikä kultani edes halua isoja häitä... No, näillä mennään. Kunhan saa olla vähän hienona, on kakku ja morsiuskimppu niin se eroaa arjesta. Ja tärkein: että rakkaimmat ovat todistamassa kun meidät vihitään.

Mun ihanat kaverit muisti mua ennen muuttoa ja juhlittiin pieniä polttareita, kahdellakin eri porukalla. Jäi siis viimeisistä päivistä ennen muuttoa hyvä muisto mieltä lämmittämään :)

Nyt kun muutosta on yli viikko kulunut, alkaa paikat vähitellen olla kunnossa. Meillä vain ei ole tarpeeksi vielä kaappeja joihin tavaroita laittaa, joten muuttolaatikoita on vielä siellä sun täällä... Siivoamisesta ja kodin laittamisesta on ehtinyt tulla riitaa ja tänään oli yksi massiivisempi. Olin niin kamalan väsynytkin jo ennestään että pillahdin kunnon itkuun eikä siitä meinannut tulla loppua! Tuntui siltä että koko viikon paha mieli tuli siinä samassa pihalle. Ja oli heti ikävä  vanhoja tuttuja asioita.

Miehessä ottaa päähän se että se on tavoiltaan niin luolamies. Minua taas kaaos stressaa ja masentaa. Minä haluaisin kiehnätä, hellyyttä ja halia paljon, mutta mies ei juurikaan :( Saa nähdä mitä tästä tulee. Molempien on pakko vähän muuttua. Mutta sitähän parisuhde on, kompromisseja, tullaan toista vastaan puoliväliin. Mutta niitä kompromisseja on molempien tehtävä.