Uusi suru on tullut elämääni. Yksi harvoista läheisistä ystävistäni on vakavasti sairas. Olen tiennyt sen jo useampia viikkoja mutta vasta nyt alan sisäistää koko asiaa. Se on pakko kohdata nyt, koska sairaus johtaa kuolemaan. Ei loputtomiin voi elää kieltäymyksessä.
Tämä tuntuu semmoiselta koululta jossa minun on opittava ajattelemaan muita. Olen ongelmissani kieriskellyt ja ollut sen takia todella itsekeskeinen, nähnyt tuskin mitä ympärilläni tapahtuu. Ystävän vakava sairaus laittaa ajattelemaan vähän eri perspektiivistä omia ongelmia. Ne tuntuvat juuri nyt todella mitättömiltä.
Vielä en suostu uskomaan että rakkaan ystäväni syöpä ei olisi hoidettavissa. En menetä toivoa niin kauan kuin on elämää! Ja uskon rukouksia kuulevaan Jumalaan joka on kaikkivaltias. Hänelle ei ole mikään mahdotonta.
En ole tähän ikään asti kovin läheisesti ollut kuoleman tai hengenvaarallisten sairauksien kanssa tekemisissä. Siksikin tämä asia tuntuu nyt niin suurelta ja TYHJÄLTÄ. Sitä on jotenkin vaikea selittää... Mutta kuolema on niin loputon että sitä ajatellessa tuntuu seinä tulevan vastaan.
Mutta joo, niin kauan kuin on elämää en menetä toivoa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti