Mä oon ihan sairas päästäni nykyään. Tuo vaikea avioliitto oli viimeinen niitti mun mielenterveydelle, joka aina oli ollut vähän kiikun kaakun. Miten paljon pahaa yksi ihminen joutuukaan elämässään kestämään? Aika hemmetin paljon.
Ensimmäinen tosi paha tapahtuma mun elämässä oli kun lapsuuden kotitalo paloi poroksi 17 vuotta sitten, olin silloin yläasteella... Ylihuomenna on sen vuosipäivä. Siitä kaikki alkoi, se oli todennäköisesti se, mikä laukaisi kaksisuuntaisen mielialahäiriön johon mulla oli geneettinen alttius. Pääsin hoitoihin vasta kun olin aikuinen eli vasta kun pystyin itse päättämään asioistani, koska vanhempani eivät älynneet ja/tai viitsineet hakea mulle apua. En voi olla miettimättä voisinko tänä päivänä paremmin jos olisin saanut psykiatrista hoitoa tulipalon jälkeen. Mutta sitä on turha jossitella... Kävi miten kävi. En saanut hoitoa. Eivätkä veljenikään saaneet :(
Miten sivistymätöntä, junttia väkeä aiemmat sukupolvet ovat olleetkaan erityisesti psykiatrisen hoidon suhteen! Ei ihme että pahoinvointi ja mielenterveysongelmat vaan lisääntyvät, kun lähes kaikilla on ollut paska lapsuus. Kyllä niillä meidän vanhemmillakin oli, mutta meidän sukupolvi ja myöhemmät voivat katkaista sen kierteen. Koska nykyään tietämys on lisääntynyt eikä mielenterveysasiat ole enää tabuja, niihin Luojan kiitos voidaan paremmin vaikuttaa. Ei ollut koulukiusaamiskampanjoita mediassakaan minun lapsuudessani (mua kiusattiin päivittäin koulussa kolmannesta luokasta vitoseen, sitten se vähän väheni mutta jatkui peruskoulun loppuun). Jos olisi ollut, tiedän että olisin hieman saanut voimaa niistä kampanjoista. Ne hoitavat minua nytkin. Se muutaman vuoden takainen #kutsumua-kampanja oli jotenkin tosi ihana esimerkiksi <3
Mut joo. Nykyään saan paniikkikohtauksia lähes päivittäin. Ihme paranoidisia ajatuksia tulvii mun päähän kaikista mun läheisistä, kauhea viha täyttää mua ja kun se viimein menee ohi iskee mieletön suru. Tekee mieli rikkoa, hajottaa, satuttaa ihmisiä jopa! (Onneksi ei niin paljon että olisin tehnyt asialle jotain.) Mikä ihme tämä aggressio on?
Kun on tuntenut liian paljon surua, alkaa kovettua. Koska viha antaa voimaa, viha on naamio ja kilpi. Ymmärrän yhä paremmin vihaisia feministejä. Ymmärrän nistejä. Rikollisia. Niitä koulukiusaajiakin. Kaikki he vihansa alla tuntevat kipua ja pelkoa.
Kelaperhana vituttaa mua suunnattomasti myös; sain päätöksen vihoviimein asumistuesta viime viikolla mutta siitäkin on jo useampi arkipäivä eikä tukia ole tullut. Mistä kiikastaa? Olisi ihan kiva syödä muutakin kuin leipää. Ehkä tämä vitutus on vaan sitä kun on rahantuska :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti