Takaisin lähtöruudussa

Jahas, tämmönen nimi tällä blogilla, en edes muistanut enää! Muistan kyllä nyt että muutin sen :D

Nyt tuli sellainen olo että täytyy kirjoittaa. Olen purkanut ajatuksia paljon eri keinoin viime viikkoina... puhunut ja puhunut ystäville, sukulaisille ja eri viranomaisille (lekurit, hoitajat, sossutantat), somettanut yliaktiivisesti, "taiteillut"... Olen tehnyt kaikkeni purkaakseni sitä valtavaa painetta mikä pään sisällä on, yrittänyt parhaani mukaan olla kuormittamatta liikaa yhtä ihmistä kerrallaan ja siksi lörpötellyt vähän sinne sun tänne. Puhuminen ja avoimuus ovat mun aseita, lähinnä niiden avulla olen räpiköinyt tänne asti.

Vaikein vaihe on varmaan nyt ohi..? Viimeinkin! Muutin siis kauas miehestäni, takaisin kotikonnuille. Tuntuu jo nyt että olisin Kotona, olo on vapaampi ja helpottunut, ajattelen joka päivä miestä yhä vähemmän. Ehkä tässä tosiaan piti käydä niin, että unohdamme toisemme. Että tiemme erkanevat. Paljon olen miettinyt tähän asti että ehkä me vielä voimme eheydyttyämme palata yhteen mutta aika näyttää miten käy.

Joskus eroaminen tapahtuu vähitellen... Mä kuulun niihin ihmisiin joiden on todella vaikea erota, jättää, unohtaa, edetä. Eroaminen on aina vaikeaa eikä siitä pääse yli noin vaan; luulisi että tämä on itsestäänselvyys kaikille mutta ei tunnu olevan!

Moni miespuolinen tuttuni on ihmetellyt, miten voin rakastaa miestäni edelleen ja miksi en ole jo unohtanut häntä. Ööh? Rakastin miestäni mielettömästi ja eihän oikea rakkaus sormia napsauttamalla häviä. Rakkaus ei häviä koskaan. Sen muisto haalenee jos on tarkoitus niin kuin tällaisissa väkivaltaisissa suhteissa. Vuosi sitten olin onneni kukkuloilla, onnellisempi kuin ikinä aikaisemmin elämässäni! Sitten kaikki pilvilinnat kaatuivat rytinällä... Ei semmoisesta voi olettaa toipuvan hetkessä. Pitänee siis olla puhumatta enää sydänsuruistaan miehille, ne eivät vaan yksinkertaisesti ymmärrä. Niillä ei ole tarpeeksi empatiakykyä ymmärtämiseen ja herkkyyttä ollakseen sanomatta tökerösti. Nuolen vielä haavoja, ne tihkuvat edelleen ja sitten tulee joku juntti joka täräyttää "vieläkö sinä sen perään haikailet".

Vaikka avioliittomme oli suurimmaksi osaksi toimimaton ja riitelimme loppuaikoina lähes koko ajan, oli siinä paljon hyvääkin. Enkä minäkään ole viaton pulmunen koko tässä sotkussa, olen minäkin osani loan heittelystä hoitanut. Tosin aika kauan minua piti provosoida ennen kuin viha minusta tuli esiin. Viha, jota en edes tiennyt kantavani sisälläni. Olen ollut aina melko tempperamenttinen ja helposti kiukustuva (sukuvika!) mutten koskaan todella vihainen kellekään, riidellyt vain isäni kanssa, muuten aina ollut sopuisa. Viha oli patoutunut lapsesta asti Kiltin Tytön sisimpään, ja sitten raivostuttavan provosoiva ja lapsellinen aviomieheni kaivoi sen minusta esiin. Lopputuloksena oli paljon räjähdyksiä ja paljon uusia haavoja, varmasti molemmille. Mieheni tosin lähinnä aina nauroi jos haukuin häntä tms. Minä taas olin aivan hänen armoillaan...

Olen itkenyt avioliiton alusta kaatuneita unelmiani niin rankasti että enää ei ole jäljellä oikeastaan yhtään kyyneltä... Olen aivan tyhjä. Se sana kuvailee parhaiten tällä hetkellä olotilaani. Muuton jälkeen olin monta päivää aika shokissa, univelka ja stressi sai mut ihan sekavaksi mutta nyt on pari kolme päivää ollut tasaista, kaikki alkaa normalisoitua... ja olo on heti tyhjä. Ehkä se myrsky on nyt ohi. Ehkä tosiaan.

Minun (meidän?) onni oli, että liitto oli sen verran lyhyt että se tuntuu melkein jo nyt pelkältä painajaisunelta. Emme ehtineet rakentaa yhteistä kaveripiiriä tai mitään (J ei edes halunnut sitä, tai ainakaan ei halunnut olla osa minun sukuani mikä myös oli surullista ja niin väärin). Voimme molemmat jatkaa siitä missä olimme ennen tapaamistamme. Voimme unohtaa toisemme vaikka kokonaan, välissä on monta sataa kilometriä. Ehkä niin tulee käymään, en tiedä yhtään! Pitää vaan antaa tämä asia kokonaan Jumalaan käsiin.